”Ethän pelkää pimeää,

siel on monta kynttilää.

Ja viimein sun matkaan

ei pääse saattajatkaan.”

Kun vauvani oli teholla tämä kappale soi koko ajan päässäni. Vauvani menettämisen pelko oli niin suuri, että laulu kumpusi vähän väliä takaraivostani ja alkoi piinata minua. En ole koskaan pelännyt niin paljon kuolemaa, kuin vasta silloin kun oli mahdollista että minulta viedään pois maailman rakkain, oma lapsi. 

Syke lähemmäs 300. Kuinka sitkeä voikaan pienen ihmisen sydän olla?

Kaikki oli niin epävarmaa. Ensimmäisenä sain kuulla lapseni saatua apua, että hetki vain myöhemmin hänen sydämensä ei olisi enää kestänyt rasitusta, vaan hän olisi menehtynyt. Kukaan ei sanonut, ettei menehtymisen mahdollisuutta enää olisi, vaikka olimmekin päässeet hoitoon. 

Saatuaan komplikaatoita kohtauksen aiheuttaman vajaatoiminnan seurauksesta pojan jouduttua teholle epävarmuuteni ja pelkoni vain kasvoi. Häntä ei haluttu rasittaa yhtään enempää kuin oli pakko ja siksi hän ei saanut syödäkään omin voimin, eikä luultavasti olisi voimat riittäneetkään. Päässäni pyöri niin paljon asioita samaan aikaan, etten tuntunut saavan yhdestäkään kunnolla kiinni. Poika oli niin arka, että alkoi itkeä kun koskin häneen. Hän ei halunnut kosketustani ja sillä hetkellä pidättelin itkua hoitajien ollessa vieressäni. Se tuntui niin pahalta.. niin konkreettiselta. En voinut enkä osannut auttaa. En voinut edes silitellä häntä ajatellen että se tuntuu turvalliselta. 

Niin pieni, niin heikko, niin hauras. Ajattelin katsoessani poikaani hänen ollessaan teholla vuoteessaan kaikissa johdoissaan ja letkuissaan. Hoitaja kehotti minua siirtymään nukkumaan ja tulemaan takaisin jos en saa unta. Menin huoneeseen, jossa yövyin osastolla pojan sairaala-ajan. Laitoin oven perässäni kiinni ja aloin itkeä. Näin tapahtui aina kun menin yksin huoneeseeni. Oli sitten aamu, päivä, ilta tai yö. Huoneesta poistuessani tuntui että minun oli pakko olla vahva. Jotenkin ajattelin, että vauvallamme on ihan tarpeeksi vaikeaa ja hänen vuokseen täytyy pitää itsensä kasassa. 

Edelleen heikko, pieni, hauras, väsynyt, mutta silti maailman ihanin. Ajattelin istuessani teholla hänen vuoteensa vierellä ja katsellessani vauvaa. Kaksi viikkoa aiemmin terveen poikavauvan kanssa onnellisena kotiin, mutta nyt oltiin siinä. Onni oli muuttunut menettämisen peloksi. 

Mieheni tunteet pyörivät myös mielessäni. Miltä mahtoi tuntua kun ei voinut olla kokoa ajan läsnä. Pelätä seuraavaa puhelinsoittoa. Hyviä vai huonoja uutisia. Mikä pojan tilanne on. 

En jaksanut pitää itsestäni huolta osastolla ollessamme. Kävin suihkussa, mutta niin nopeasti kuin mahdollista. Söin ainoastaan silloin kun havahduin huonoon olooni tai vasta yöllä kun en saanut nukutuksi. En edes muista pidinkö samaa paitaa monena päivänä vai muistinko vaihtaa sen. Maltoin sentään aamuisin pestä hampaani ja harjata hiukseni ennen kuin ryntäsin huoneestani katsomaan vauvaa. Synnytyksestäkin oli vasta vähän aikaa, joten tuntui etten ollut edes palautunut vielä. Se kaikki oli kuitenkin toisarvoista. Kaikki, jotka ovat joutuneet kantamaan suurta huolta lapsestaan tietävät, että ihan kaikki muu tulee silloin kakkosena.

Äitini vieraillessa osastolla hän patisti minut kanssaan kahvioon kahville kanssaan. Ei sinun tarvitse olla niin vahva koko ajan. Tämä on todella rankkaa. Suunnilleen näitä sanoja hän käytti ja aloin kyynelehtimään. Romahdin ihan täysin. Itkin siinä tovin ja äitini piti kädestäni kiinni. 

Minua painoi myös ikävä. Esikoiseni oli kotona mieheni kanssa. Mieheni kävi katsomassa meitä, mutta tyttö oli silloin mummolassa. Emme jotenkin halunneet tyttöä sairaalaan, sillä eroaminen oli minulle sekä hänelle vaikeaa. Hetken iloisesta jälleennäkemisestä olisi voinut seurata suurempi ikävä. Kun tyttömme kuitenkin sen sairaalaviikon aikana tuli kerran mieheni mukana katsomaan meitä olin liikuttunut. Pienen hetken osasin jopa olla onnellinen. Eron hetki oli kuitenkin niin kuin ennustimme, haikea. Kun tyttö lähti käsikädessä mieheni kanssa osastolta ja katosi rappuihin purkahdin taas itkuun. Kaikki, tarkoitan ihan kaikki pienetkin asiat tuntuivat 10 000 kertaa pahemmilta kuin normaali olosuhteissa. 

Olet maailman hienoin vaimo. <3 Ja todella vahva. Rakastan sinua. Tekstiviesti mieheltäni, kun tunsin itseni riittämättömäksi.

Suru, pelko, toivo, ikävä, rakkaus. Päällimmäisiä tunteitani koko koettelemuksen ajalta. Sitten onnea, kun sain vauvani takaisin kanssani samaan huoneeseen teholta. Lääke tuntui toimivan onnistuneesti. Poika ihan virkistyi loppua kohden huomattavasti. Hän alkoi katsomaan minua syvälle, syvälle silmiini. Kuin hän olisi yrittänyt kertoa äiti minä selvisin, voin nyt hyvin. 

Kotiinlähdönkin aika koitti viimein. Kun mieheni tuli hakemaan minua ja poikaamme päällimmäisenä tunteena oli epävarmuus ja pelko tulevasta. Sairaalassa vauva oli monitorissa kiinni lähes koko ajan, mutta kotona ei laite enää hälytä, jos syke nousee liian korkeaksi. Tätäkin tapahtui useasti osastolla ollessamme. Mietin päässäni hoitajan sanoja. Jos tuntuu ettei ole vielä valmis lähtemään voi jäädä vielä pariksi päiväksi. Tavallaan jääminen houkutteli, mutta tiesin että kotiin palaaminen on silti edessä sairaan pojan kanssa, eikä siitä päässyt mihinkään. Kun lähdimme osastolta ja menimme autollemme kaikki tuntui epätodelliselta. En ollut käynyt koko viikon aikana edes ulkona, saati pahemmin poistuneet osastolta. Ainoastaan ostamaan kahviosta syötävää ja palannut takaisin peläten, että jotain ehti tapahtua poissa ollessani. 

Pelko ei jätä ikinä rauhaan. Vaikka poika on voinut hyvin ja lääkkeet toimivat silti näen silloin tällöin painajaisia. Yleisin painajaiseni on se, että poikamme ei selvinnytkään osasto ajastaan. Myös sellainen painajainen on tullut uutena, jossa aamulla herään, mutta poika ei herääkään. En saa painajaisiani päättymään, niiden kanssa on siis vain elettävä.

Mikään ei olisi koskaan niin kuin ennen. Kun lapsi ei olekaan terve se muuttaa koko elämän. Ajattelumaailman, arjen, suhtautumisen elämään. Ihan kaiken. Löytää itsestään tuntemuksia joita ei edes tiennyt osaavansa tuntea. 

Mieti, jos hän ei olisikaan nyt tuossa. Miete, jota sanon vieläkin useasti ääneen kun katselemme pienen poikamme touhuja. 

Minä halin veikkaa. Kun katselen tyttömme ja poikamme yhteistä iloa ja helliä hetkiä kyyneleet nousevat herkästi silmiini. Kuinka ihanan pikkuveljen tyttäremme olisi menettänyt. Ja kuinka ihana isosisko häneltä olisi jäänytkään saamatta.

Kiitollisuus. Olen kiitollisempi elämästä ja perheestäni kuin koskaan. 

Rakkaus. Perheessämme on enemmän rakkautta kuin ikinä ennen. 

Elämä, on suurista suurin lahja!

Missähän sut tehtiin?

Tähtien tuolla puolella

muovailtiin huolella.

Ethän sä ikinä

kadota tuota katsetta.