Aamu ja uhmis
Aamu..
uhmaikäisen kanssa..
”Minä levitän.” Totesi tyttö ja nakkasi ensi töikseen lelunsa ympäri huushollia.
”Äiti siivoaa!” Totesi tyttö kun kielsin heittelemästä tavaroita.
”Haluan sosetta.” Tytön aamupala toive.
”En minä haluu tota!” Tyttö huudahtaa kun avaan hänen mielestään väärän värisen sosepurkin.
”Minä en tätä syö.” Ilmoittaa kun valitsemansa sose on pöydällä nenän edessä.
”Haluan minäkin puuroo.” Ilmoittaa kun näkee minun lämmittävän veikan aamupuuroa.
Sillä välin kun puurot jäähtymässä huutoa, raivoa, ovessa roikkumista, akvaarion valon rämppäämistä, veikan kiusaamista, sohvalla keikkumista, lelujen viskomista, paperin silppuamista, äitin tukasta repimistä..
”Ei kiitos!” Sanoo kun on maistanut yhden lusikallisen puurostaan ja juoksee pois pöydästä.
”Veikka ei katso minua!” Huutaa kun poika vilkaisee häneen päin.
”En mene potalle!” Aamupissit siis vaippaan.
”Mene pois äiti” Komentaa kun menen olohuoneeseen.
Veikan mennessä aamutorkuille yläkertaan teki kärpäsestä härkäsen ja heittäytyi lattialle raivoamaan sydämensä kyllyydestä. Kurkkusuorana huutoa, itkua ja itsekseen väittelyä. Syyksi selvisi se, että neidin nallekassi oli väärin hänen kaulassaan. Korjattuani kassin asentoa raivokohtaus vain paheni.
Ei auttanut puhe, ei halailu, eikä mikään muukaan. Tein siis huonon äidin ratkaisun. Laitoin hänelle yhden jakson muumeja. Ehdin ainakin juoda yhden kupillisen aamukahvia, vihdoinkin!
Meillä on se uhmisvaihe menossa, että nämä raivokohtaukset ja pahanteot ovat jokapäiväistä herkkua. Helpottaako se koskaan?