Seitsemäs luukku

Tässähän alkaa tulla kiire jos ei ala pikkuhiljaa valmistautumaan ihan kunnolla siihen joulun tuloon..

Aika vierähtää ihan muiden asioiden parissa.

Aamulla veimme P:n tytöt uimaan, eli loikkimaan holtittomasti pitkin hallia säikytellen vesijuoksevia mummoja ja kiljumassa ohi uivien korvat entisiksi.

P:n isompi tyttö halusi käydä uimareissun jälkeen ottamassa korvareiät.. tarjouduin mukaan ja ajattelin että auts, mitenhän tyttö reagoi. Ikää kuitenkin jo sen 11, mutta ainahan ne ekat korvikset jännittää kun ei tiedä mitä odottaa. 

Kultasepänliikkeessä töissä oleva mies oli mukava, jännityksestä huolimatta tyttö istui urheasti tuoliin ja koneen lähestyessä korvaa rutisti silmänsä kiinni ja puristi kättäni (ja kyllähän sitä puristusvoimaa olikin!). NAPS! Ohi oli ja jännitin reaktiota. Hymy. Huh. Hieman vain nipistyksestä vedet nousi silmiin. Nyt on korvikset ja ylpeän oloinen tyttö. 

Sitten koti, ruoka, tv. Olisi ollut kyllä ihan helvetisti tekemistä, mutta näin ne vain siirtyy ja siirtyy..

Illasta oltiinkin koko poppoo pihamaalla lumileikeissä.

Leveähkö perseeni mahtui onneksi pulkkaan ja pääsi M laskemaan ensimmäistä kertaa elämässään mäkeä! ”Nyt loppu suklaan syönti!”

Mie olisin jaksanut laskea sitä samaa mäkeä varmaan vaikka kuinka monta kertaa, mutta pienen kanssa ei kauaa uskaltanut ulkona olla.

Sen verran annoin tytölle lumesta tuntumaa, että yhteistuumin loihdimme hankeen pienen lumienkelin.

 

 

On toi lumi aikuisellekin (minulle siis ainakin) sellaista mielialalääkettä. Kyllä ne lapsuuden monet tunnit lumipeuhuissa ja sisälle litimärissä vaatteissa hetket tulevat mieleen ja pistää ison hymyn kasvoille.

Ja nyt Janita-time. 

Ihan veemäisenä itsenäni istua tönötän, enkä uhraa millekään tekemisille ajatustakaan.

Liian hyvä päivä, enkä hitto sentään ihan varmasti sitä ala pilaamaan stressaamalla!

Suosittelen.