Vaunujen paikka

Oli perjantainen iltapäivä, kello lähestyi yhtä. Olin hoitanut aamupäivän keskustassa keskeneräisiä asioita ja käynyt äitikaverini kanssa lounaalla. Päiväuniajan kolkutellessa lähdin kuopukseni kanssa kohti kotia eli päätin suunnata lähimpään raitiovaunuun. Onnekseni kolmosen ratikka pyyhälsi paikalle melko pian, ja niinpä tähyilin tuttuun tapaani lastenvaunuille tarkoitettua ovea eteemme pölähtäneestä menopelistä. Raitiovaunun keskivaiheilla ovien kohdalla näytti kuitenkin olevan sen suuruinen suhina, etten viitsinyt lähteä panssarivaunuineni tunkemaan solmukohdan keskelle – etenkään kun kyseessä oli uudenmallinen raitiovaunu, jonka viimeiseen vaunuun oli esteetön kulku ja jossa ei istunut entuudestaan kuin pari ihmistä. Niinpä asetin rattaani mahdollisimman vähän muiden tielle ikkunan eteen ja istahdin itse rattaiden vieressä olevalle vapaalle penkille.

Vaan eipä mennyt aikaakaan, kun samassa, ratikan viimeisessä vaunussa kanssani istuva keski-iän ylittänyt mies kävi kuulustelemaan, miksen istu rattaineni lastenvaunuille erikseen varatussa kohdassa. Alla referoituna käymämme keskustelu niin hyvin kuin sen näin tuoreeltaan muistan.

Mies: ”Hei, mitäs teet lastenvaunujen kanssa täällä? Oletko edes tietoinen, että näissä ratikoissa on erikseen sellaiset lastenrattaille tarkoitetut paikat, joista muiden tulisi väistää, jos lastenrattaita tulee kyytiin? Ei tällä paikalla kuuluis olla rattaiden kanssa!

Minä: ”Olen kyllä tietoinen, ja yleensä aina käytänkin sitä vaunua. Tää kerta on nyt ihan poikkeus, mutta en jaksanut ruveta näin isojen rattaiden kanssa sinne tunkemaan, kun tämä viimeinen vaunu näytti niin tyhjältä ja kun –”

Mies: ”No toi on just tota kun ei VIITSITÄ noudattaa sääntöjä. Säännöt on sääntöjä, kuulkaas. Ihan yhtä lailla mä joudun aina vaatimaan itelleni invapaikkaa ja niin sunkin pitäs vaatia itelles vaunupaikkaa, se on eri asia, väistääkö ihmiset sitten, vaikka pitäis. Ei tässä oo lastenrattaiden paikka, tiesitkö sä sitä ees? Ootko ennen ees matkustanu näillä ratikoilla, mitä?”

Minä: ”Tiesin, sanoin jo että…”

Mies: ”No mikset sitten noudata sääntöjä? Pitää meidän muidenkin noudattaa, siks ne on laadittu että niitä noudatetaan!”

Vaunun etuosassa istuva nuori nainen (miehelle): ”Siis anteeksi nyt vaan, mutta onko se nyt niin kauheeta, että hän istuu tämän matkan tässä viimeisessä vaunussa rattaiden kanssa? Siis onko siitä jollekulle nyt haittaa? Mitä eroa siinä lastenvaunupaikassa on verrattuna tuohon paikkaan, kun ratikka ei näytä olevan edes puolillaan ihmisiä eivätkä rattaat ole nyt kenenkään tiellä?”

Mies: ”Säännöt on sääntöjä! Siellä on rattaiden paikka! Muiden pitäs väistää siitä, jos rattaita tulee kyytiin!”

Nuori nainen (miehelle, poistuessaan ratikasta): ”Siis menisit hieman itseesi. Kehtaatkin nuorelle äidille, joka lapsensa kanssa tässä ketään häiritsemättä matkustaa, käydä valittamaan ja vielä TUOHON SÄVYYN, että missä hänen pitäisi istua!

Mies: ”Ihan ystävällisesti kyllä vaan tiedustelin, onko hän edes tietoinen näistä säännöistä.”

Nuori nainen (huikkaa ovelta miehelle): ”Vai että ystävälliseen sävyyn, voisit todellakin miettiä, mihin tapaan ihmisille puhutaan ystävällisesti! Olettepa erittäin miellyttävän oloinen henkilö, kiitos vaan ja hyvää päivänjatkoa!!”

Minä (pala kurkussa nuorelle naiselle2, joka nousee samalta pysäkiltä juuri kyytiin): ”Ihanaa, kun joku sentään uskaltaa puolustaa.”

Mies: ”Minähän vaan sulta kysyin, että tiedätkö sinä nämä ratikan säännöt vai et. Kun tuolla on vaunujen paikka tuolla ihan muualla!”

Vanhempi, samassa vaunussa vähän kauempana istuva nainen (minulle): ”Voi kuule, löytyy niitä eriäviäkin mielipiteitä. Minä kannatan ihan suoraan tätä miestä, sillä lastenvaunujen paikka ei tosiaan ole tässä vaunussa. Mutta kun ei täällä näköjään piitata säännöistä pätkääkään, niin tämä on lopputulos, että ollaan sitten ihan väärässä vaunussa.”

Minä: ”Olen tosiaan pahoillani, kuten jo alussa sanoin! Käytän yleensä _aina_ lastenrattaille tarkoitettuja paikkoja, nyt en vaan halunnut lähteä tunkemaan oville, joilla oli ruuhkaa astuessani sisään. Tiedän, että tämä paikka ei ole se raitovaunun ensisijaisesti rataskansalle tarkoittama paikka. Mutta tämä vaunu oli melkein tyhjä, kun tulin kyytiin!”

Nuori nainen2: ”Eiköhän äiti ole ajatellut vaan lapsensa parasta, kun tuli tähän vaunuun, näyttäisi olevan ihan samanlainen paikka tämä kuin tuo rataspaikkakin tuolla edempänä. Minulla itselläni on lähes samanikäinen lapsi, joten tiedän, miltä rattaiden kanssa tuntuu matkustaa.”

Vanhempi nainen: ”Eiköhän se äiti sitten tiedä, että lapselle parasta on TURVALLISUUS. Ja tämä vaunu ei tosiaan ole turvallisin, vaan tuo lastenrattaille tarkoitettu vaunu! Että siinä ollaan sitten piittaamatta lapsen turvallisuudestakin samoin kuin säännöistä! Että mitä jos tämä vaunu vaikka tässä kaatuisi nyt!?”

Mies: ”Niin, säännöt on sääntöjä, turvallisuudenkin takia niitä tehdään. Se on ihan omasta viitseliäisyydestä kiinni, tässä kun ei lastenrattaita saisi olla lainkaan tässä vaunussa!”

Nuori nainen2: ”Mutta mitä haittaa siitä oikeasti on, jos hän tämän yhden matkan on tässä paikalla eikä kenenkään tiellä? Ja lapsikin näyttäisi nukkuvan…”

Vanhempi nainen: ”Lastenvaunujen paikka on muualla, turvallisuuden takia on tärkeää että lastenvaunut ovat lastenvaunujen paikalla!”

Nuori nainen2: ”Ja miten se mielestänne eroaa tästä paikasta, kun molemmissa näyttäisi olevan yhtä paljon tilaa ja esteetön kulku? Miten se on tätä paikkaa turvallisempi tällä hetkellä?”

Vanhempi nainen: ”No mene katsomaan! En minä ole ikinä matkustanut lastenvaunujen kanssa, ei minulla ole lapsia!”

Mies: ”Ei minullakaan!”

Minä ja nuori nainen2: ”No sen kyllä huomaa…”

 

Tulipahan selväksi, missä on vaunujen paikka.

 

Suhteet Oma elämä Lapset Ajattelin tänään

Kevätväsymyksen karkotusta

Hoitovapaalaisella ei varsinaisia lounas- tai kahvitaukoja päivän aikana ole eikä vanhemmuudesta sen koommin voi ottaa vapaata, mutta itselläni on asiat sen verran mukavasti, että saan lähes päivittäin minut järjissäni pitävän noin tunnin mittaisen (joskus pidemmän, joskus lyhyemmän) irtioton tukikohdasta nimeltä koti, ja saan käyttää tuon aikani miten itse haluan. Minut tuntien ei ole vaikea arvata, mihin vapauteni sijoitan: liikuntaan, mahdollisimman tehokkaaseen, hikiseen ja rasittavaan sellaiseen, tietysti.

On aivan ennenkuulumatonta, että tekisin irtiottotunnillani jotakin muuta. Tänään niin kuitenkin tapahtui, kiitos kolmen ystäväni, joilta sain vuosi sitten synttärilahjaksi Klik Card -nettilahjakortin intialaiseen päänhierontaan Lumottuun Helmeen (https://www.lumottuhelmi.fi/). Niinpä varasin ajan minulle ominaiseen tapaani juuri ennen kuin vuosi lahjakortin saamisesta meni umpeen (onneksi ajan saaminen lyhyelläkin varoajalla onnistui!), ja odotin päivää koittavaksi jännityksensekaisin tuntein. Pian tuli maanantai, ja kello kurotteli iltapäiväviittä. Kuittasin vapaatuntini alkaneeksi ja harpoin kiireisen naisen askelin kohti asemaa ja keskustaa. Samaan aikaan kun varaamani hoito starttasi, olisi alkanut myös ohjattu body pump -tunti käyttämälläni salilla, jonka ohittaminen matkalla kauneushoitolaan sai aikaan pienimuotoisen tahtojen taistelun: josko sittenkin kuntoilemaan… 

Mutta onneksi pysyin päätöksessäni ja viipotin kengänkärjet loskasta märkinä kohti Eerikinkadulla sijaitsevaa vanhaa ja jykevää rakennusta. Astelin suuret kiviportaat toiseen kerrokseen, rimpautin kelloa ja tsadam: yhtäkkiä olinkin aivan jossain muualla kuin kiireisten, töistään koteihinsa kyynärpäät äkäisinä suihkien etenevien työmatkalaisten seassa keskellä hektisintä ja loskasta kuraisinta Helsinkiä. Ympärilläni aukeni lämmin värimaailma, jostakin kuului rauhallisen rentouttavaa musiikkia aallonloiskeineen. Eteisessä odotti teepannu, jonka alla tuikki pieni kynttilä. Lämminsävyinen nojatuoli suorastaan kutsui istumaan syliinsä, ja kulhossa nökötti rykelmä pähkinöitä sulassa sovussa. 

20160222_175344.jpg

Jätin ulkovaatteeni kenkiä myöten eteiseen ja asetuin mukavasti tuolille hoitohuoneeseen. Sain loskassa tarponeille jaloilleni lämmikkeeksi viltin ja käskyn laittaa silmät kiinni, rauhallisesti hengitellen, vähitellen rentoutuen. Koetin keskittyä musiikkiin samalla kun hoitaja alkoi valmistella kehoani 45 minuutin mittaiseen rentoutustuokioon. Liike lähti hartioista ja niskoista ja eteni vähitellen kohti päätä sekä hiuspohjaa. 

20160222_175309-001.jpg

Vaan eipä ollut kovin helppoa – ainakaan aluksi – koittaa irtautua arjen tohinoista, lopettaa niiden asioiden miettimistä, jotka pitäisi tehdä vielä tänään ja jotka oli kyllä ehtinyt tekemään mutta olisi voinut tehdä ehkä vielä vähän paremmin. Vähän väliä sain itseni kiinni ajattelemasta asoita, joihin en sillä hetkellä pystynyt vaikuttamaan. Mietin lapsia, pienemmän pojan päähän tullutta kuhmua, miehen superkiireistä työviikkoa ja viikonloppuna koittavia nelivuotissynttärijuhlia. Pikku hiljaa sain kuitenkin itseni pakotettua keskittymään sen hetkisiin tuntemuksiini, kuuntelemaan meditatiivista musiikkia ja olemaan läsnä hetkessä. Hoidon loppupuolella olo alkoi olla raukea eikä nukahtamiseen olisi ollut enää kovin pitkä matka. Löysin itseni hokemasta ”älä lopu vielä, älä lopu vielä” -mantraa ajatuksissani, kun liike alkoi palautua takaisin hartioille, sinne mistä oli lähtenytkin.

 

20160222_175257-001.jpg

Mutta kuten kaikki, myös tämä hyvä loppui aikanaan liikkeiden käydessä yhä keveämmiksi ja otteen lopulta irrotessa kokonaan. Sain availla rauhassa silmiäni, ja siirtymistä helpottamaan sain lasillisen raikasta vettä. Olo oli väsynyt ja virkeä, nuutunut mutta raukea samaan aikaan. Tuntui lämpimältä, melkein kuumalta. Vaihdoin muutaman unisen sanan hoitajan kanssa ja nappasin kännykkäkameralla utuisia kuvia kauneushoitolan tiloista. Kiittelin vuolaasti hyvästä palvelusta ja pää hoidosta pökerryksissä jätin taakseni tuon rentouttavan keitaan ja astuin takaisin katulamppujen valaisemaan kaupunkimaisemaan. Harhailin tieni ostoskeskuksen läpi raitiovaunulle ja lopulta takaisin lähtöpisteeseeni.

Vastassa oli tuttuun tapaan kaksi keskenään kilpaa maailman kovinta ääntä pitävää dinosauruskrokotiilikarhunpoikaa, liedellä poriseva siskonmakkarakeitto, astia-allas täynnä tiskejä ja työkonettaan vimmatusti naputtava aviomies. Suukotin kaikki perheemme kaksilahkeiset, nappasin pöydältä lehden ja syvennyin litkimään keittoa hyvin lämmenneeseen kehooni. Jotenkin hoito näytti siis vaikuttaneen jopa yliväsyneen kotiäidinkin nuupahtaneeseen ja ylikierroksilla käyvään olemukseen, sillä oma äänitasoni ei noussut koko iltana yli Sinkkosen suositusten. En motkottanut edes likaisista astioista, hujan hajan olevista vaatteista tai töistä, joita toisella puoliskolla näytti piisaavan yömyöhiin asti. Ei tarvinnut, koska oli niin hyvä olo. Ikään kuin osa stressistä olisi hierottu pois.

20160222_175332.jpg

Jos siis kaipaa irtiottoa työ- tai kotiarjen keskelle, minilomaa loskasta laineiden ääreen ja hetkeä itsen hemmottelulle, voin lämpimästi suositella Lumotun Helmen lempeää ja superystävällistä palvelua. Ja kuulinpa semmoistakin, että hoidoilla voisi saada apua myös uniongelmiin ja migreenin ehkäisyyn. Ja jollei itselle osaa sallia moista hemmotteluhetkeä, niin lahjakortti on melkoisen mukava ja toimiva ratkaisu niin antajalle kuin saajallekin. Kiitos siis lahjasta, Jenni ja Elli ja Elena, ja taivaallisesta viikon alusta, kauneushoitola Lumottu Helmi!

20160222_175244.jpg

PS. Pahoittelen kuvia, jotka eivät juuri tee oikeutta Lumotun Helmen kauniille tiloille. Kännykän kamera kun ei tunnu ymmärtävän tunnelmavalaistuksen päälle sitten lainkaan. Kannattaa mieluummin mennä itse paikan päälle kokemaan hoitola ja sen hyvää tekevä vaikutus  koko lumoavuudessaan 🙂

 

 

 

Kauneus Hyvä olo Mieli Testit