Minulla on tapana ajatella ajatuksia erilaisina rasioina. Jotta niiden sisältö saa luvan tulla päivänvaloon tarvitaan tietynlainen avain ja tietynlainen hetki tulla löydetyksi. Yleensä omat ajatukseni ovat sellaisissa tavallisia kovissa puisissa laatikoissa, joita tavaratalot ovat tulvillaan, massatuotettuja kopioita pilkkahintaan. Ne ovat suunniteltu helposti aukaistavaksi eivätkä ne vaadi huomiota keneltäkään, koska ne eivät ole erityisiä.

Joskus kuitenkin mieleen pulpahtaa ajatus, joka jää pyörimään ja pyörimään eikä oikein löydä muotoaan, alkuaan tai loppuaan, saati sanoja millä ilmaista asia konkreettisesti. Sellaiset ajatukset ovat pakattu johonkin paljon erikoisempaan rasiaan – rasiaan, joka ei aukeaisi ehkä koskaan – rasiaan, jonka piilottaisin, kaivaisin kuopan takapihalle, niin että kestäisi vuosia ennen kuin kukaan sitä löytäisi ja tai jopa parhaimmassa tapauksessa ei kukaan sitä ikinä löytäisi. Se ei ole vaaleanpunainen rasia sängyn alla, kuten kaikkien ikäni puolittavien tyttöjen ajatukset sinä päivänä luultavasti olisivat. Ei kuitenkaan ainulaatuisen asia, kuten kaunis antiikkirasia, jonka auetessa ballerina pyörii kauniin kappaleen soidessa, sillä usein jo silmäni paljastavat kuinka ajatus ei tuo iloa tai helpotusta – ajatusta ei ole helppo kuunnella ja toistaa.

Joskus en edes tiedä mitä ajatella, ajatuksia tulee ja menee, enkä tiedä niiden syntyperää. Niinä päivänä ajatukseni ovat pakattu rasiaan, joka ei ollut minun ja joka on jo käytännössä puoliksi auki, lukkona sellainen muovinen päiväkirjalukko, johon käy minkä tahansa muunkin muovisen päiväkirjalukon avain.

Samaan tapaan kuin ajatukset, myös ihmisiä tulee ja menee. Jotkin ihmiset on luotu pysyviksi. He asuvat koko elämänsä samassa paikassa, luovat ihmissuhteita, jotka kestävät koko elämän. Koska ihmisiä ei ole luotu muuttumaan, ihmisen oppii tuntemaan melko pian. Ja silloin on jo liian myöhäistä. Yleensä sen huomaa kun toinen katsoo jotenkin suoraan minuun, kuin minun lävitseni, ei silmiin mutta juuri niiden ohi. Sillä tavalla että tekee mieli hakea hänen katsettaan mutta tiedän että niin hän vain katsoo täysin pois. Mielikin on jo jossakin muualla. Kun taas silloin tällöin elämässä kohtaa ihmisen, ja vaikka sillä hetkellä ei paljoa tiennytkään, sen minä jälkeenpäin huomaan: se saa tuntumaan että meillä oli yhteinen rasia, johon kuului kaksi avainta.

Piirrät kuvan meistä
vanhoina mummuina ja pappoina
pitäisikö minun pelästyä kiihkeyttäsi

”Mutta tätä sinä halusit!”

ja kerrot sinivaleista omakotitaloista ja punaisista aidoista
asioista mitä haluaa pitää sängyn alla,
kauniissa laatikossa
odottamassa päivää,
kunnes joku ymmärtää

että menetys
on vain rakkauden kiertoilmaisu,

trubaduurin viimeinen sävellys.

– Lotta C.