Myrskytuulessa

Aikalinjojen konvergenssi

Trauma, kriisi ja shokki

Aaltoina kaikki ilman hengähdystaukoa.

Kaikki mitä ihmiselle jää jäljelle omaisen trauman jälkeen on karvas jälkimaku ja punaiset silmät. Kun koittaa rimpuilla surua vastaan rakentamalla yhden suojamuurin lisää – yksi kerros laastia ja tiilirivistöä, kiitos! – mutta jäljelle jää vain ontto sisin. Jälkimaustakin oppii pitämään, koska se pitää ajatukset koossa, muistuttaa siitä mitä lauantaina oikein tapahtui, miksi niin piti tapahtua ja mitä on tapahtuva. Aaltoina ajatukset iskevät päälle ja vetävät pinnan alle.

Elämän suurin affordanssi:
aina on varaa valittaa
Vaikka ilollakin asiat voisi kuitata
kai loppupeleissä silti,
Elämän arvosanaksi jää:

non sine laude approbatur

Pinnan alla kytee kuitenkin myös rakkaus, se kehon valtaava tunne, kun sulkee silmänsä ja pimeyden keskellä näkee jotakin hohtavaa, hyvää, kaiken oikeaksi tekevää. Sitä on kaipuu. Sitä on hauraus. Sitä on rohkeus. Ja pian löytää itsensä taas pinnalta. Oppii tunnistamaan aallokon ja virtaukset, hallitsemaan myrskytuulia ja iskeytyviä aaltoja. Tärkeintä on, että ranta näkyy jo. Ja rannalta katsoo tutut kasvot, lämmin hiekka ja paljaat varpaat. 

 

– Lotta C.