Mielen kakofonia

Eipä ole helppoa julistaa maailmalle että nytpä tässä kehitän itseäni. Mietin että oli helpompaa kehittää itseään silloin kuin se oli salaista, poissa muiden silmistä. ”Eipä ainakaan sekään tiedä että nyt taas mennään automaattiajatuksilla eteenpäin”. Välillä jopa itseä naurattaa keskustelut omista tavoitteista ja pyrkimyksistä:

”Tiiätsä, haluun oppia johtaa mun tunneilmastoa!”

”Haluun saada näkökulmii elämän risteyskohtiin”

”Sit kans haluaisin oppia olemaan oman elämäni kapteeni. Ymmärrätsä?”

”Toivoisin että jokin sytyttäis taas!”

Ootsä mimmi tossissas.

Silti ajatukset pyörivät kehää. ”En osaa”, ”Minun pitäisi olla parempi”. Toivottavasti muut eivät huomaa kun mokaan.

Kun vedän alimittaisilla koroilla työpaikan käytävillä nurin, tai kun omainen sairastuu vakavasti, vierestä kuuluu vain että ”Hei, sattuko! Hei kävikö pahasti? Onko kaikki hyvin?” ja lorun loppuhuipennuksena sanat ”Voimia. Aika kyllä parantaa!”

Aika ei sitten paranna yhtään jos elää montussa, aika psyähtyneenä siihen hetkeeen, jolloin se tapahtui. Aika pysähtyi, kiitos vaan kysymästä, mutta silti suustani pääsee vaimea inahdus:

”Juu ei tässä mitään, vähän sattuu, mut juu hei älä murehdi, kyllä tää tästä!”

Väkinäistä hymyä, posket punottaa. Puoliksi huolestuneita kasvoja ja olankohautuksella varustettuja köhinöitä. Minä vaan jään jumittamaan: Miksi tää tapahtu taas.

Et sä jo vittu opi?

Siinä sitä sitten ollaan. Armollisuus ei silti käynyt edes mielessä vaikka joku olisi sen otsaan kirjoittanut. Montussa olemisesta on nähkääs tullut tapa.

Juuri minun tuuriani!

 

Ajatusmalleille keksin uuden kategorian:
diffuusinen dispositio
Kun oivaltaa kyllästymiseen saakka
Ajatusten kakofonian
suoltaa sisältöä ad nauseam,
päätyy lopputulokseen
että maailma on absoluuttinen;
ehdoton, rajoittamaton, vertauskohtaa vailla, riippumaton,
irrotettu täh.
Kaikki on tämä hulluus; absurdi, järjetön, mahdoton, epäsointuinen,
Onko se pelkkää itseuneksuntaa?

 

– Lotta C.