Viikon pohdintani on ollut tuo muutos… Miksi se on niin iso asia ja minkä tässä nyt oikeastaan pitää muuttua.

MasterMoven aloituksesta on viikko. Ollaan saatu ohjeita, joilla ruokavaliota ja liikkumista aletaan laittaa kuntoon ennen varsinaisten ohjeiden saamista. Nämä olivat minulle jo entuudestaan tuttuja juttuja, joten niissä skarppaaminen on ollut suht helppoa. Mutta ei liian helppoa kuitenkaan. Tietenkään. Haasteita on, ja pitääkin olla!

Mutta se muutos… siitähän minä nyt ajattelin kirjoittaa. 

Omalla kohdallani muutosta on viime vuosina tapahtunut paljon. Suurin muutos on ollut se, että olen opetellut tykkäämään itsestäni, mikä on johtanut siihen, että olen huomannut että itsestään täytyy huolehtia.  Ja siihen terveellinen elämäntapa on ehdottomasti se paras lääke. Muutosta tarvitaan kuitenkin vieläkin, sillä vanha elämäntapa vetää yhä puoleensa. Ja kovasti vetääkin.

Se vanha on sitä, että ”eihän mulla ole väliä, kunhan  muilla on asiat hyvin”. Se on myös sitä, että ei minun huolillani, murheillani, sairauksillani jne ole väliä, kun ”muilla on asiat vielä huonommin”.

Ei. Minulla on oikeus voida hyvin. Minulla on yhtä lailla oikeus voida huonosti. Minulla on myös oikeus – ja etenkin mahdollisuus! – tehdä asioille jotain. Yrittää ainakin. Tärkeintä on se, että maltan kuunnella itseäni ja toimia sen mukaan, itseäni vähättelemättä tai pakottamatta johonkin yleisesti hyväksyttyyn positiivisuus- tai asennemuottiin. Se, että on se mahdollisuus vaikuttaa asioihin, on iso asia. Olen ollut syvällä, niinkin syvällä, etten uskonut voivani tehdä millekään enää mitään. Olen tarvinnut monen ihmisen apua monen vuoden ajan siihen, että usko elämään on säilynyt. Muutosta on tapahtunut ja matkalla ollaan edelleen.

Positiivisuudesta voisin kirjoittaa oman juttunsa joskus. Pakko sanoa sen verran jo tässä, että olen peruspositiivinen ihminen, mutta positiivisen ajattelun ja kaikkivoipaisen asennoitumisen tuputtamista en kestä. Tai kestän jo nykyään, en vaan anna sen juurikaan enää häiritä itseäni.  Muilla on oikeus vaikka minkälaiseen yltiöpositiivisuuteen. Minun pitää saada välillä rauhassa pudota kuoppaan murehtimaan, jotta löydän taas sen pohjan mistä ponnistaa eteenpäin. Positiivisuutta siinä juurikin tarvitaan. Ilman sitä minä olisin jo aikaa sitten voinut heittää pyyhkeen kehään, enkä silloin olisi tässä kirjoittamassa. Mutta se miten elämä menee, ei ole pelkästään asennoitumis- ja valintakysymys.

Asennemuutostakin tarvitsen. Monella tapaa. Konkreettisena tavoitteena voisi olla vaikka että en korjaa huonoja fiiliksiä enää suklaalla (tai muullakaan syömisellä). Silloin teen jotain muuta, lähden vaikka liikkumaan. Ja kun on hyvä fiilis, annan sen näkyä ja kuulua, enkä panttaa hyvää sisälläni. Voisin vaikka silloinkin lähteä liikkumaan. Asenne syömiseen ja ruokaan kaipaa muutosta vielä monella tavalla: pitäisi muistaa nauttia ruuasta ravinnon(ja terveyden)lähteenä eikä käyttää sitä välineenä ilossa tai surussa. Esimerkiksi.

Mitä enemmän mietin aihetta muutos, sitä enemmän löydän elämästäni konkreettisia muutostarpeita. Palaan niihin ehkä jatkossa yksi kerrallaan.

Muutos ei tunnu niinkään pelottavalta asialta, sillä tiedän tarvitsevani muutosta elämääni. Mutta  sen sijaan sanassa tavoite on jotain pelottavaa. Pelkään, tai uskon, että en kuitenkaan onnistu. En uskalla edes määritellä tavoitteita. En MasterMoven suhteen, enkä millään muullakaan elämän alueella. En uskalla haaveilla tai unelmoida. Epäonnistumisen pelko on niin suuri. Siinäkin yksi muutostarve. Uskallus unelmiin, haaveisiin ja tavoitteisiin.