Mikä siinä on niin vaikeaa? Miksi sitä kerta toisensa jälkeen kuvittelee löytävänsä onnellisuuden ja hyvän itsetunnon ”sitten kun” elämästä. Olen onnellisempi 15 kiloa laihempi, sitten kun saan lisää ystäviä, sitten kun minulla on ihana mies, sitten kun löydän kivan kodin, sitten kun minulla on kiva mies. Kaikkihan me olemme kuulleet, että ensin pitäisi osata rakastaa itseään, ennen kun voi jakaa ja vastaanottaa rakkautta muilta. Miksi itsensä kanssa toimeen tuleminen on monesti niin tavattoman hankalaa? Minä olen elänyt laihuusharhassa vuosia ja viimeksi kun laihdutin sen -15kg lähes normaalipainoon, pettymys olikin musertava, kun ei se onni löytynytkään painon pudottamisella. Toki omissa nahoissa on kivempi olla, jos rasvakerros on pienempi, mutta laihduttaminen ei poista niitä demoneita pään sisältä. Itselläni tämä oli osasyynä syömishäiriön laukeamiselle, epätoivoinen yritys löytää onni  ja tasapaino, mutta mitä pienemmäksi vaa’an lukema kävi, sitä ahdistavammaksi oman pään kanssa oleminen tuli. Ja siihen keksin aika nopeasti ratkaisun, ahtamalla ruokaa hirveällä tahdilla fyysiseen pahaan oloon saakka, peikot pään sisällä hiljenivät. Mutta vain hetkeksi, palatakseen taas pian uudelleen.

Nyt kun syömishäiriön kanssa ollaan suhteellisen kanssa tasapainossa, huomaan taas pikku hiljaa kulkevani kohti laihuuden ansaa. Annan vaa’alle aivan liikaa valtaa määritellä päiviäni ja viikkojani. Eihän onnistuminen ihmisenä pitäisi olla siitä kiinni, onko tällä viikolla +300g vai -900g. Ramppaan punnitsemassa itseäni lähes päivittäin, aina toiveikkaana siitä, että jotakin olisi tapahtunut. Toisaalta tämä hidas pudotusvauhti on pakottanut minut elämään kroppani kanssa ja kovasti olen yrittänyt olla stressaamatta painosta ja hyväksyä tämän hetkisen olotilan. Mutta helppoa se ei ole, kun näissä nahoissa vain ei ole hyvä olla. Tiedättekö sen tunteen, kun juoksulenkillä makkarat vain hyllyy edes takaisin ja kehon liikuttaminen on kohtuullisen raskasta. En näissä kiloissa tunne itseäni mitenkään kovin kevyeksi ja ketteräksi, vaan enemmänkin ryhävalaaksi. Onneksi se tammikuussa vallinnut äärimmäisen raskas olo on jo poissa. Itsensä hyväksyminen ja itsetunto ei saisi olla painosta kiinni, mutta on hyvin vaikeaa tuntea itseään kauniiksi ja haluttavaksi, kun vaatteet kiristää ja puristaa, tuntuu, että vaatteista vain vyöryy joka puolelle. Viime kerrasta tiedän sen, että alle 70 kiloisena hymy oli paljon herkemmässä ja yleinen olotila oli paljon parempi, kun vaatteet istuivat hyvin. Mutta haluan opetella pois tästä ”sitten kun” asenteesta. 

Aivan liikaa sitä kuvittelee ihmisten määrittelevän minua kilojeni perusteella. Se olen minä, joka sen määrittelyn tekee. Itseäni kauniimmassa ja laihemmassa seurassa tulee helposti alemmuudentunne, sitä kuvittelee, että muut pitävät minua epäonnistujana, kun en osaa edes syömisiäni hallita. Kaikki nämä ajatukset kiertävät kehää pääni sisällä ja pahimpana epävarmuuden päivänä jään mielummin kotiin, kuin lähden muiden (itseni) ”pilkattavaksi” juhliin. Pitkän tien olen kuitenkin jo tullut siitä murrosikäisestä maailman epävarmimmasta tytöstä, joka tarvitsi pullon viinaa, jotta uskalsi puhua vieraille ihmisille. Tie on pitkä ja kivinen, mutta olen valmis siihen! 

Onko teillä vinkkejä, miten parantaa itsetuntoa? Mistä hyvä itsetunto rakentuu? Mistä tunnistaa itsevarman ihmisen? Voiko itsevarmuus mennä överiksi ja muuttua itseään vastaan?