Minä en valinnut tätä

 

Elän muutaman mielenterveysongelman – tai puhutaan suoraan – mielisairauden kanssa. Emetofobia (oksennuksen ja oksentamisen pelko) on niistä yksi. Ihmiset on pitäneet sitä typeränä, pitäneet mua typeränä ja pitäneet tästä fobiasta johtuvaa obsessiivis-kompulsiivista neuroosia eli OCD:ta typeränä. Jotkut on jopa valehdelleet saadakseen mut tekemään jotain mitä en todellakaan tekisi, jos tietäisin kaikki ne asiat joita mulle ei kerrota. Ne on yrittäneet tehdä niin todistaakseen että tää on huijausta.  

Mä en ole valinnut olla tällainen. Mä en koskaan valitsisi tätä, en itselleni enkä pahimmalle vihamiehelleni. Mä en valinnut tätä. Tämä valitsi mut.

 

 

On 31. päivä joulukuuta ja mä valmistaudun lähtemään uudenvuoden juhliin tarkalleen 33,8 kilometrin päähän, ollakseni mun rakkaimpien, mun perheen kanssa.

Puen päälle kimaltavan paidan ja kaksi kaulakorua, joista toisen oon saanut yllätyksenä pikkusiskoltani vasta muutama päivä sitten. Sen kaulassa pitäminen tuntuu erityiseltä joka kerta, ihan kuin mulla olis kaulan ympärillä onnenamuletti. 

Lähden kohti bussiterminaalia. Ilma tuoksuu ihanan kylmältä, pakkaselta ja mä ajattelen sitä lämpöä johon sukellan kun pääsen perille. Uusivuosi tuntuu aina jotenkin ihan kodilta. 

Bussissa mä katselen ikkunasta ulos koko matkan ajan, toivoen että näkisin jo aikaisia ilotulituksia. Mulla on viinipullo laukussa, otan siitä muutaman huikan että matka menis nopeammin. Mä en malttaisi enää odottaa. 

Mun rakkaat hakee mut bensa-asemalta. Me ajetaan pimeän läpi, mä istun takapenkillä, musiikki pauhaa ja kaikki laulaa mukana. Meillä on ikkunat auki ja vaikka ilma on niin kylmää että silmiin sattuu, en välitä siitä. Kaikki tuntuu niin helvetin hyvältä just tässä, just nyt. 

Mut otetaan vastaan niin lämpimästi että sydän tuntuu halkeavan onnesta. Halaan kaikkia jotka osuu kohdalle ja niitäkin jotka ei. Kaadan itselleni lasin viiniä ja asetun lämpimän takan viereen istumaan. Mä oon nyt täällä, turvassa, Mulla on lämmin jokaisella mahdollisella tavalla.  

Me kokoonnutaan pöydän ääreen syömään. Ruoka on ihanaa ja sitä on paljon. En pysty OCD:ni takia aina syömään tällaisissa tilanteissa, mutta tänään oon liian onnellinen olemaan ahdistunut. 

Ihmiset kilistelee ja nauraa, me jutellaan ja tanssitaan siskoni kanssa. 

En oikeastaan tiedä miksi tai miten se on edes mahdollista, mutta mulla on jotenkin korostunut kuuloaisti mitä tulee tiettyihin sanoihin. 

Korva nappaa lennosta lauseen. En voi uskoa mitä juuri kuulin. Voiko se olla? Mä en halua tätä, ei tänään, ei nyt, ei ei ei ei ei ei –

Sydän putoaa vatsanpohjalle.

Serkkuni, jonka luona me ollaan nyt juhlimassa, on nyt sanonut että aviomiehensä on juuri pari päivää sitten ollut kipeä ja oksentanut yhden yön läpeensä. Tämä tässä, juuri nyt tämä hetki on mun pahin painajainen.

Sen kestää hetki rekisteröityä. On kuin löisi varpaansa kiveen, mitä suurempi kipu, sen pidemmät reitit se kulkee. 

Koko huone – ei – koko maailma muuttuu epäteräväksi nyt. Mä en pysty puhua, tai ehkä muutama hajanainen sana löytää tiensä ulos. Musta tuntuu kuin olisin liuennut osaksi tätä kamalaa kaaosta joksi tämä ilta on muuttunut. En kuule mitään, tunnen kylmän hien ja kämmenet jotka on alkaneet puutua. Tuntuu kuin joku olisi sitonut vyön mun rinnan ympärille ja kiristänyt sen todella, todella tiukalle. 

Ryntään ulos ilman että laitan kenkiä jalkaan. Itken, en tiedä miten tai milloin se on alkanut mutta mua ei kiinnosta, ei se kuka näkee eikä mitä kukaan ajattelee. 

Tärisen nyt ja ajatukset laukkaa. ”Mähän söin just täällä? Miten voin olla niin tyhmä ja varomaton??? Tää on mun rangaistus. Mitä mä nyt teen? Miten selviän tästä? Mun on pakko päästä pois täältä. Mun on pakko päästä pois täältä.”

Toinen serkkuni tulee ulos ja tuo mulle kengät ja tupakan, Itken hallitsemattomasti nyt, eikä kenelläkään ole mitään sanottavaa. Miten niillä voisi ollakaan? Tämä mitä nyt tunnen näyttää teatterilta niille, ja oikeutetusti näyttääkin. Mä olen täydellisessä paniikissa asiasta joka ei ole kenellekään mitään. Mulle se vaan on ihan kaikki. 

Menen takaisin sisään ja suljen itseni tyhjään huoneeseen. Siskoni on järjestänyt niin, että meidän isä tulee hakemaan meidät ja ne heittää mut lähimmälle juna-asemalle. 

En tiedä kenelle sanoin että lähden, eikä totta puhuen edes kiinnosta. On vaan pakko päästä kotiin. Mun on päästävä kotiin tehdäkseni ne asiat, jotka saa mut tuntemaan oloni edes vähän paremmaksi. 

Autossa matkalla juna-asemalle vuosi vaihtuu. Tuijotan ikkunasta ulos, taivas on punainen, vihreä, keltainen, kaikkea samaan aikaan. Ilotulitukset täyttää koko horisontin, jossain ihmiset suutelee ja halaa, toivottaa toisilleen elämiensä parasta tulevaa vuotta. 

Odotan junaa tunnin. Olen ripsivärin tahrima sotku, matkalla kaupunkiin iloisten humalaisten ihmisten kanssa. Olen niin väsynyt, mutta samaan aikaan täysin valppaana. Tuntuu kuin tuntisin kaiken samaan aikaan. 

Avaan ulko-oven ja alan saman tien riisua. Mulla on omat tapani selvitä tällaisista tilanteista. Otan kaikki vaatteet pois ja puhelimen laukusta. Suljen vaatteet ja laukun muovipussiin ja kiristän sen kiinni. Alasti mä harhailen pimeässä asunnossa, varon koskemasta mihinkään, löydän desinfiointiaineen. Puhdistan mun puhelimen ja silmälasit sillä, kymmenen kertaa kummankin.

Nyt tärkeimmät tavarat on desinfioitu, ne on kaikki mitä mä tänään enää tarvitsen. Lopuista voin huolehtia muutaman päivän päästä, kunhan oon päässyt yli pahimmasta. Ja pahinhan on vielä edessä.

Suihkussa hinkkaan ihoni puhtaaksi niin kuuman veden alla kuin vaan suinkin pystyn. Pesen hiukset kolme kertaa. Olen kirkkaanpunainen ja joka paikkaan sattuu. 

Tulen ulos suihkusta ja kuivaan itseni. Paniikki ja ahdistus ei ole vieläkään päästäneet irti, mutta ainakin mä olen kotona nyt. Otan viisi maitohappobakteeria ja yhden rauhoittavan. Menen sänkyyn ja nukahdan viisi tuntia myöhemmin. 

Seuraavat kolme päivää on kuin kidutusta. Mä odotan. Tuntuuko musta pahoinvoivalta? Onko joku muu tullut kipeäksi? Mitä mä teen, mä en pysty tähän. Kuolen mieluummin kuin sairastun, ajattelen. Ja todella tarkoitan sitä. 

Istun yksin kotona nämä kolme päivää, menemättä ulos, tekemättä mitään, näkemättä ketään. 

Mä en ole valinnut tätä. Kukaan ei valitse tätä.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *