Kun kaikista rakkaimmasta tulee liian kevyt ja liian painava ✖️ Anoreksian kammottava todellisuus
Ylemmät kuvat Marie Hald, alemmat minun.
Satuin tässä sohvalla maatessani törmäämään näihin Marie Haldin ottamiin valokuviin ja tiesin heti, että mun on pakko kirjoittaa tästä aiheesta joka on mun mielessä enemmän kuin se ei ole.
Mä tiedän, ikävä kyllä, todella paljon elämästä vakavan syömishäiriön kanssa ja siksi oon sitä mieltä että nämä (kauniit, älä käsitä väärin) valokuvat antaa todella silotellun ja aivan liian runollisen & valoisan kuvan tästä kammottavasta sairaudesta.
Anoreksia ei ole auringossa loikoilua pitkäsääristen ja kauniiden frendien kanssa, eikä se ole lämpimiä vilttejä pehmeässä valossa – ei kyllä lämpöä tai pehmeyttä muutenkaan. Anoreksia on ohenevia hiuksia, pullottavia verisuonia ja pahanhajuista hengitystä. Se on vertavuotavat kädet, viilletyt ranteet, pettävä sydän, ontot luut, täydellinen yksinäisyys ja poltetut sillat.
Mun elämäni rakkaus, mun valo, mun kaikki, mun pikkusisko on käynyt todella väsyttävää taistelua anoreksia nervosan kanssa nyt kuusi vuotta. Se on ollut sairaalassa lukemattomia kertoja ja on joutunut kohtaamaan enemmän vastoinkäymisiä 20 vuodessa kuin moni kohtaa koko elämänsä aikana.
Kolme vuotta sitten mä sain koulussa tosi kiinnostavan kirjoitustehtävän meidän ”ohjaaja ja näyttelijä”-kurssilla. Mun piti kirjoittaa ihmisestä jota arvostan. Kirjoitin siskostani.
”Minä en tiedä arvostanko häntä, mutta vaikutuksen hän on minuun ainakin tehnyt. Lähtemättömän sellaisen.”
”Minä rakastan häntä. Minä vihaan häntä. Hän on minulle kaikki. Välillä toivon että hän ei olisi minulle mitään. Minua ei olisi ilman häntä, eikä häntä ilman minua. Hän on minun vastuullani, minun täytyy pitää hänestä huolta. Se on minun tehtäväni. En halua tai tarvitse yhtäkään tehtävää lisää.”
”Hän on kaunis. Ja ruma. Hän välittää muista ihmisistä, ja hän on täydellisen itsekeskeinen. Hän haluaa kaikille ihmisille hyvää, ja hän satuttaa jokaista, jota hän rakastaa.”
”Huomaan kyllä itsekin, kuvailen häntä toisensa pois sulkevilla sanoilla ja lauseilla. Mutta sitä hän juuri on. Hänessä asuu kaksi eri ihmistä, joista kumpikin haluaa toisistaan eroon. Hänen kaksi puoltaan ovat niin kaukana toisistaan, että ne haluavat toisensa hengiltä.”
”Minä en tiedä mitä minun pitäisi tehdä hänen kanssaan. Minä en tiedä mitä minä tekisin ilman häntä.”
”Hänen vartalonsa on hauras, kuin hänet olisi puhallettu lasista. Hänen käsivarsiaan värittää tummat ja paksut verisuonet, hänen selkärankansa on pehmeän karvan peitossa. Talvisin hänen sormensa vuotavat verta. Hänen olkapäillään kasvaa sarvet, ja hänen hiuksensa ovat pelkkä muisto siitä leijonanharjasta, jonka hän viimeisillä voimillaan kaksi vuotta sitten värjäsi kirkkaanpunaiseksi. Suihkusta tullessaan hän näyttää pienemmältä kuin lapsena.”
”Hän on pelokas, mutta hän on rohkea. Hän saattaa huutaa tunteja perätysten, hakata päätään seinään tai lattiaan tai tuolinjalkoihin. Hän saattaa olla päiväkausia hiljaa. Hän vilkuilee jatkuvasti ympärilleen, hienovaraisesti, mutta petoeläintä pelkäävää riistaa muistuttaen. Hänessä on jatkuva vaaran tunne. Jatkuva valppaus, koiran uni.”
”Hänen hermostuneet eleensä, hänen tapansa peitellä jälkiään ja valehdella kuukausien päähän ovat saaneet minut varuilleen. Hän toimii kuin suunnittelisi jokaisen askeleensa kymmenen askelta eteenpäin. Hänen itsekkyytensä paistaa hänen epäitsekkyytensä läpi. Hänen jokainen tekonsa ja sanansa on käytettävä turvatarkastuksen läpi. Hän ei niele mitään pureskelematta. Joten en minäkään enää.”
Tää sairaus on pahinta mitä mun siskolle on tapahtunut. Tää sairaus on pahinta mitä mulle on tapahtunut.
Miten vähän myötätuntoa voi itsensä kuoleman rajamaille kiduttamaa ihmistä kohtaan sairaanhoidolla, yhteiskunnalla, ystävillä, koululla ja tuntemattomilla olla, sitä mä en vaan tule koskaan ymmärtämään.
Mä toivon, mä rukoilen universumia ja mä pyydän, että tän sairauden kuvottava & kuristava käsi päästäisi mun siskosta irti. Että se vois olla vapaa. Ja että mä voisin olla, myös.
