Olen haaveillut saksanpaimenkoirasta 28 vuotta, siis noin 6-vuotiaasta asti. Isälläni on ollut niitä vuosien varrella useampia, ja muutama niistä on jäänyt elävästi mieleen. Yhdessä välissä kuoppasin haaveeni, koska pidin toivottamana löytää edes suunnilleen tervettä yksilöä, ja löysin tilalle muita haaverotuja. Toinen lapsuudesta asti kovasti miellyttänyt rotu on bullmastiffi, ja saksanpaimenkoirakuumeeni siirsin beauceroniin, joka niinikään on vartioiva paimenkoira. Tästä myöhemmin lisää.

Lapsuudenkodissa meillä oli pitkäkarvaisia collieita alkaen vuodesta 1991. Ensimmäinen koiramme tuli melko impulsiivisen äitini lyhyen harkinnan jälkeen lehti-ilmoituksen perusteella. Kaikki klassiset pentutehtailun merkit näin 26 vuotta jälkikäteen ilmassa; pentu tuotiin kotiin asti, vanhempia ei nähty, mitään etukäteistietoja vanhempien terveydestä tai muustakaan ei saatu, eipä sillä että olisi älytty kyselläkään. Tuuri kävi, saatiin pitkäikäinen ja ihanaluonteinen koirakaveri Milla (Yellow Meadow Emilia), jonka kanssa allekirjoittanutkin innostui kouluttelemaan sen verran että TOKOssa selvitettiin alokasluokka. Avoimen luokan kokeet jäi sitten väliin, kun en koskaan saanut mummelia oppimaan noutamista. Myös agilitya kokeiltiin aikamme, ihan harrastusmielessä vain. Millan kautta päästiin myös tutustumaan koirien koti- ja raakaruokintaan, kun lisääntyvät vatsaongelmat ja luonnottamalta tuntuvat koiralle määrätyt närästyslääkkeet oltiin nähty. Siitä alkoi kokeileva keittiö Yrjölän puurosta raakaan kanansiipeen. .

Äiti innostui koiraurheilusta siinä määrin, että meille tuli toinen koira vuonna 1995, myös pitkäkarvainen collienarttu Sara (FIN & SE CH JK2 Kangasvuokon Monaco Princess).Tai Naku, mistä lie sekin nimi jäi päälle. Nakun kanssa harrastettiin aktiivisesti näyttelyitä, lisäksi äiti treenasi sen kanssa jälkeä suorittaen PK-jäljellä (PAJÄ) avoimen luokan koulutustunnuksen. Kuljin siellä metsässä itikansyöttinä minäkin, mutta en varsinaisesti ottanut lajista syttyä. PK-hakua (PAHA) ennätettiin myös kokeilla hieman, siitä minä olisin tykännyt paljon enemmän, mutta alaikäisenä autottomana kulkeminen treeneissä kulkeminen olisi ollut ylivoimaista. Siihen aikaan harrastettiin paljon. Viikonloput laukattiin näyttelyissä, PK-leireillä, kokeissa ja koulutuksissa, Collieyhdistyksen ja alaosaston kissanristiäisissä. Jälkikäteen ollaan naurettu, että ihan hullunhommaahan se oli. Mutta olisi sen ajan voinut huonomminkin käyttää, ainakin mentiin ja tehtiin.

Mieleenpainuvimpia reissuja oli PK-leiri jossain jumalan selän takana. Ensin etsittiin paikkaa ajellen ristiin rastiin maalaisteitä, en enää muista miten lopulta perille päästiin. Sitten leirin aikana oltiin tulossa joko metsätreeneistä tai lenkiltä, kun irti ollut Naku karautti kevätjäiselle laiturille. Jarrutus meni pitkäksi, ja koira sukelsi avantoon jääpalojen sekaan. Eihän se siltä yksin ylös päässyt, joten äiti kampesi perässä vaatteineen ja kenkineen nostamaan hurtan ylös. Sen että koiran kynnet kerkesi osua laiturin pintaan, hyökkäsi mummokoira sitä höykyttämään. Tytöt ei minusta muuten ikinä tapelleet, mutta sen kerran sai Naku kyytiä ja huolella. Ihan kuin mummeli olisi halunnut sanoa, että ”sinä saatanan idiootti!” Eikä kyllä Naku karkailua tavaksi ottanutkaan, en muista että olisi ikinä ollut hankala saada kiinni tai että olisi edes irtaantunut kovin kauaksi. Paitsi jos löysi jotain syötävää. Se oli kuin Nalle Puh, jolle kaikki oli hunajaa.

No, harrastusintoa olisi ollut, mutta mummokoiran kanssa omat rajoitteensa etenemisessä. Niinpä sain sitten ihkaensimmäisen ikioman koirani vuonna 1996, jälleen pitkäkarvainen collienarttu Tessa (Kangasvuokon Kalevala Jewel). Tessan kanssa päästiin mukavaan alkuun TOKO-alkeissa, muistan että sille oli ilmaantunut treenin aikaisesta kuumumisesta aiheutuva ärsyttävä vinkupiipitys, jonka vuoksi sitä alettiin kutsuakin välillä Piipiksi tai Piippariksi. Monet illat pähkäiltiin, millä piipitys saadaan suorituksen aikana pois. Sitten äiti lähti yöksi töihin, ja minä jäin katsomaan telkkarista uusintana tulleita vanhan scifisarja V:n jaksoja. Luulin että koira näkee unta, kun sohvan edestä lattialta alkoi kuulua vimmattu kaapiminen. Sitten aloin ihmetellä, että jo on pitkä ja intensiivinen uni, ja kumarruin katsomaan. Tessa kouristi. Äkkiä soittamaan äidille töihin, ja hän sieltä koiraa näkemättä eläinlääkäripäivystykseen. Sieltä saaduilla ohjeilla mentiin aamuun.

Koira kouristi toistuvasti suu vaahdoten, kohtausten välissä käveli horjuen, oli poissaoleva ja holtiton. Aamulla lääkäriin, jossa kohtaus laukaistiin, ja jälleen se uusi. Tessa jäi sinne nukkumaan, oletan näin myöhemmin että diatsepaamikyllästyksessä on ollut. Sovittuna aikana mentiin hakemaan koiraa kotiin. Käveltiin puiston ympäri pieni lenkki, koira kulki huojuvin jaloin sitä pientä matkaa, poissaolevana. Kättä yritti nuolla, mutta se meni omituiseksi hidastuneeksi järsimiseksi. Kuolasi holtittomasti. Käveltiin takaisin lääkäriin ja todettiin että tätä ei pitkitetä enempää. Eläinlääkäri olisi vielä halunnut selvittää mikä koiralle tuli, mutta tuolloin teininä ajatus avauksesta oli liikaa, ja koiran omistajana kielsin tekemästä. Jälkikäteen harmitti, olisin todella halunnut tietää mikä minun koirani vei. Aivokasvain tai vuoto tulisi villinä veikkauksena mieleen, kun oire ei missään vaiheessa kunnolla väistynyt.

Vain paria kuukautta myöhemmin oltiin jälleen tutun kasvattajan luona ”muuten vain” kun heillä oli samaan aikaan pitkä- ja lyhytkarvaisia pentuja. Kaikki vapaana olevat uroksia, joten ei huolta, eihän me nyt narttujen keskelle urosta, eikä muutenkaan, höhhöhhöö. No käsi ylös kuka yllättyi, kun sieltä yksi oikein lupaavan näköinen tricolor-poika liisteröityi meikäläiseen, ja pääsiäisen tienoilla sitten muutti meille. Minun seuraava ihan ikioma koirani oli sitten Riku (FIN & SE CH Kangasvuokon Larkspur). Riku oli sellainen Jekyll & Hyde, ihana kamala rakas hirviö, että siitä voisi kirjoittaa sen sata postausta. Sen suurin synti oli itseasiassa meidän synti, se tuli liian pian edellisen koiran kuolemasta, ja sai siten ihan liian ankaraa arvostelua. ”Kun se ei oo samanlainen eikä se tee samalla tavalla”. Se oli talvella syntynyt maalaispoika, kun aiemmat samalta kasvattajalta ostetut pennut oli vilkkaaseen heinäaikaan syntyneitä ja luovutettuja, eli paremmin sosiaalistuneita. Se oli terävä mutta epävarma, reagoi pahimmillaan aggressiivisesti ja niin tulisen nopeasti ettei itsekään aina ehtinyt älytä mihin reagoi. Se oli pelkopurija tarpeeksi pitkälle ahdistettuna, mutta kun sitä viimein opittiin lukemaan, meni loppuelämä ongelmitta kun tilanteita osattiin ehkäistä. Estettiin yletön kuumuminen ja estettiin tilanteet, joissa se olisi alkanut ennen pitkää ylireagoida. Sen jälkeen siitä tuli ensimmäinen ”elämäni koirista”.

Rikun kanssa harrastettiin enimmäkseen näyttelyitä, vaikka olisi siitä ollut muuhunkin. Jouduin siitä välillä hetkeksi eroon, kun muutin yhteen silloisen poikaystäväni kanssa, jolla oli myös uros eikä nämä tulleet keskenään toimeen. Riku jäi sitten äidille. Onneksi tämä yhteiselo tuli melko nopeasti tiensä päähän, ja sain koirani takaisin. Enää en sitä olisi suostunut jättämään, pidin siitä enemmän kuin suurimmasta osasta tapaamistani ihmisistä. Se järjesti mielenkiintoisia tilanteita, ja ne ihmiset joihin se rakastui, se teki sen täysillä ja latinalaisamerikkalaiseen tapaan tulisella tangolla ruusu hampaissa. Se oli ikänsä hyvin terve, ja vain viimeisenä elinvuonna alkoi höperehtiä. Pelkäsi omalla kotipolulla pimeinä iltoina, löytyi öisin hämmentyneenä seisomasta olohuoneesta, ja oli tikahtua helpotukseensa kun joku tuttu hänet löysi sieltä oudosta paikasta. Ei se kipeä varmaan ollut, mutta sen verran dementti että jos ei koira enää kotiaan tunne, ei sen päivissäkään taida enää paljon iloa olla. Niin siirtyi ukkikoira 13-vuotiaana Sateenkaarisillalle. Kerkesi kuitenkin nähdä ensimmäisen meidän lapsista, ja ihan ongelmitta yhteiselo sujui vaikka tämä koira toistaiseksi haastavin koiristani on ollutkin pienellä jännitysmomentillaan.

Vaikka aktiiviharrastusvuosista on aikaa pieni ikuisuus, niin edelleen kun syventyy koirista puhumaan jonkun asioihin perehtyneen kanssa, syttyy edelleen pieni liekki jossakin. Koirataustaa on vielä ainakin yhden bloggauksen verran ennen kuin päästään edes tähän päivään asti. Nyt joutuu kuitenkin tässä välissä kasaamaan uutta sohvaa, joka juuri kannettiin kilon palasina ovesta sisään. Kylläpä sattuikin hyvä sauma tupakoinnin lopettamiselle!