Linn Ullmann: Rauhattomat

 

”Välillä hän yllättää minut katseellaan, hän on aivan jotakin muuta, keskellä lapsuuttaan, sitä joka vaikuttaa niin voimakkaalta ja seuraa häntä koko elämän, jopa silloin kun hän on hylännyt sen, tai se on hylännyt hänet.(Ullman 2016, 306)

 

Luin Linn Ullmannin uusinta, Rauhattomia, tavattoman pitkään, useita viikkoja. Syy ei ollut kirjassa, vaan yhtäkkiä elämä vaan tuntui täyttyvän kaikesta sälästä. Tai tarkemmin ajateltuna, minä tunnuin seuraavan sälää, jota löysin loputtomasti kaikkialta, enkä osannut asettua kirjan äärelle. Kun sitten viimein annoin Rauhattomien viedä, harpoin sen läpi parissa päivässä.

Ullmann on minulle erityinen kirjailija. Ensimmäinen Ullmannini oli vuonna 1999 suomeksi ilmestynyt esikoisteos Ennen unta. En muista enää, annoinko minä kirjan äidilleni joululahjaksi, vai saiko äitini sen joltakulta muulta. Sen kuitenkin muistan, että kirjan lukemisen jälkeen siitä tuli minun omani. Kannoin kirjan omaan huoneeseeni ja omien tavaroideni joukkoon. Kun joitakin vuosia myöhemmin muutin pois, vein sen mukanani myös uuteen kotiini. Rauhattomat olikin tänä jouluna, 17 vuotta myöhemmin, äitini yllätyslahja minulle. 

Kun luin Ennen unta, olin vielä teini, ja minusta tuntuu edelleen, että pääsin kirjan kautta tirkistelemään maailmaa, joka oli minulta tuolloin vielä suurilta osin piilossa, mutta kuitenkin jo jossain äärellä, odottamassa. Olen unohtanut romaanista miltei kaiken muun paitsi sen, miten siinä neuvottiin virvoittelemaan kuumalla ilmalla kylmän suihkun sijaan lämpimässä kylvyssä. Luulen silti, että Ullmannin tekstissä jotkin tietyt tekijät ovat pysyneet vuosien mittaan melko samankaltaisina. 

Vaikka olen aina pitänyt Ullmannista, Ullmann ei ole ollut minulle rakkautta ensi lukemalla. Ullmannin kuvissa ja katsomisen tavassa on kuitenkin jotain, mikä kiehtoo minua, ja minkä ehkä tunnistan myös itsessäni. Ullmann saattaisi olla minulle sellainen sielun kirjailija, jonka ohittaisin itse, mutta jonka joku muu mätsäisisi minulle mielestään juuri oikeaksi sokkotreffikumppaniksi.

Erityistä taustatyötäkin tekemättä Ullmannin romaaneissa voi hyvin nähdä runsaasti omaelämäkerrallisia vaikuttimia. Rauhattomat on silti Ullmannin teoksista kaikkein avoimimmin henkilökohtainen. Rauhattomissa Ullmann kirjoittaa omista vanhemmistaan, ohjaaja-käsikirjoittaja Ingmar Bergmanista ja näyttelijä Liv Ullmannista sekä itsestään heidän ainoana lapsena. Teos liikkuu eri aikatasoissa, ja niinpä tekstissä vilahtavat myös kirjailijan mies, lapset ja sisarukset. Huolimatta siitä, että romaaniksi luokitellussa teoksessa esimerkiksi paikat ja ammatit ovat kohdillaan ja kirjan kanteen valitussa kuvassa Ullmann poseeraa yhdessä isänsä kanssa, Ullmann ei silti käytä Rauhattomissa ihmisistä heidän oikeita nimiään.

Rauhattomien alkupiste on ollut tyttären, kirjalijan ja tämän isän, elokuvaohjaajan, aikeessa kirjoittaa yhteinen keskustelukirja vanhenemisesta. Molemmat ovat innostuneita ideasta, mutta hanke ei etene, sillä kumpikaan tekijöistä ei vielä täysin tunne aihettaan ja ajan kulun ehkä ainaista yllättävyyttä. Tytär ei saa hankittua haastatteluita varten tarvittavaa nauhuria.

Vasta isän sairastellessa isä ja tytär aloittavat viimein hankkeensa ja ehtivät nauhoittamaan muutaman haastattelun. Nauhoitusten aikana isä häilyykin jo todellisuuden ja vanhan identiteettinsä rajoilla, osin tyttärelleen tunnistamattomana, väsyneenä ja haluttomana muistamaan. Ilmaisusta tarkka isä ei saa tavoittelemistaan sanoista kiinni. Haastattelut päätyvätkin lopulta Rauhattomiin värittämään tyttären kokemusta isästä ja tämän kuolemaa edeltäneestä ajasta. Kiinnostavaa kyllä, Helsingin Sanomien jutusta käy ilmi, ettei Ullmann itse asiassa edes kuunnellut nauhoja ennen kun oli päässyt Rauhattomien kirjoittamisessa puoliväliin, eli lähelle kohtaa, jossa hän ottaa ne mukaan tekstiinsä. Vanhuuden kuvaus on Ullmannin kirjassa monin tavoin upea ja arvostava.

Rauhattomat voisi hahmottaa kolmiona, jonka kärjet muodostavat isä, äiti ja kirjailija itse. Kolmiona siksikin, että Ullmannin varhaislapsuudessa eronneet vanhemmat eivät juurikaan ole olleet olemassa kirjailijalle samana yksikkönä, vanhempina, ja Ullmannilta puuttuu yhtenäisen perheen kokemus. Vaikka vanhemmista tekee tietysti omalla tavallaan erityisen heidän asemansa ja ammattinsa, Ullmann tarkastelee vanhempiaan sellaisella ärsyyntymyksen, kiukun, kaltoin kohtelun, surun, omistushalun ja keskinäisen riippuvuuden, mutta myös rakkauden, ihailun ja lämmön sekamelskalla, josta moni, kehen-tahansa-lapsi voi löytää samastumispintoja. Ehkä erityisen tuttu tarkastelutapa on niille (aikuisille) lapsille, joiden vanhemmilla on ollut aina vahva, lapsen tunnistama tarve olla olemassa myös muuten kuin suhteessa lapseensa.

”Äiti ja isä ovat molemmat kuin tuhlaajapoikia, kumpikin omalla tavallaan, kumpikin omalla maapallollaan, nuorimpia rakastettuja kuopuksia joille syöttövasikka teurastetaan, he haluavat syödä ja juhlia ja olla kuolleita ja herätä eloon ja olla kadoksissa ja löytyä taas, eivätkä he halua että leikki koskaan loppuu.” (Ullman 2016, 186.)

Rauhattomien alkupuolella ärsyynnyin jostain syystä Ullmannin kertoja-hahmon itsekeskeisyydestä. Ärsyyntymistä voi pitää kohtuuttomanakin, kun kyseessä on omaelämäkerrallinen teos. Luulisi, että sellaisessa ihminen saisi ottaa tilaa omille ajatuksilleen ja tunteilleen niin paljon kuin suinkin haluaa. Toisaalta tietynlainen itse- tai kokijan keskeisyys ja sisäänpäinkääntyneisyys tuntuvat myös erottamattomalta osalta Ullmannin tyyliä. Ja kummallista kyllä, heti kun puin ärsyyntymiseni sanoiksi, lakkasin kiinnittämästä asiaan huomiota. Tämä saattoi johtua siitäkin, että luin Rauhattomien lopun alkua huomattavasti rivakammassa tahdissa ja luulen, että Ullmannin kirjoittamisen tapa suosii intensiivisempää imeytymistä kirjan maailmaan. 

Niinkin on, että Ullmannin teksti on oikeastaan niin tunnepitoista, että sen sisällöt pakenevat kritiikkiä. Välillä huomasin miettiväni, onko esimerkiksi suoruus, jolla Ullmann kirjoittaa miehestään, korrektia tätä kohtaan. Sitten tajusin, että Ullmann kirjoittaa ennen kaikkea loukkaantumisen tunteesta käsin, vain alleviivaamatta sitä itse. Ehkä onkin niin, että Rauhattomissa(kin) Ullmanin tinkimättömyys ja (feministinen?) tapa kirjoittaa kokemuksesta sitä erityisesti selittelemättä tai vailla erityistä tarvetta sen oikeuttamiseen tekee hänen tekstistään niin poikkeuksellisen intiimiä ja vangitsevaa. Ullmann on yhtäaikaa tavattoman herkkä ja kovin voimakas. Kun kirjoitan tätä, en voi olla myös miettimättä, mitä Rauhattomien kirjailijan vanhemmat ajattelisivat tällaisesta kirjoittamisen tavasta? Voisin hyvin kuvitella heidän kannustavan siihen.

Rauhattomia lukiessa huomasin, että tarkastelin mieleeni tulleita, oman menneisyyteni tehtyjä ja tekemättömiä tekoja häpeän ja ahdistuksen sijaan jonkinlaisella maaduttavalla suoruudella. Kuten usein lukiessa, en tiedä, kumpi oli ensin, minä vai Ullman, kirja vai oma haluni.

 

Jätän spoilaamatta tarkemmin, mutta pakko vielä lisätä, että omia lempparijuttujani romaanissa olivat maasturilla kaahaava, kärpäslasipäinen isä sekä kohtaus, jossa Ullman kohtaa Fårön saarelle elokuvaohjaajan jalanjäljissä tulleen saksalaisen kinofiilin. Jälkimmäinen oli minusta ihan Ullmania.

 

Ps: Rauhattomissa Ullman muuten viittaa (mun mielestä tosi hyvään) Bergmanin videot -televisiosarjaan, ja muistelen, että vielä juuri siihen Alejandro Inarritun jaksoon, jonka olen aikanaan linkannut The Revenant -leffan arvostelun yhteydessä myös tähän blogiin.

 

Linn Ullman, Rauhattomat, julkaistu suomeksi 2016. Kustantaja Like, painaja Otavan Kirjapaino Oy.

Suomentaja Katriina Huttunen.

 

 

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *