The Revenant

 

Alejandro Iñárritun ohjaama, löyhästi tositarinaan perustuva The Reverant sijoittuu 1800-luvun alun Pohjois-Amerikkaan, Missouri-joen varren erämaahan. Elokuvassa seurataan amerikkalaisen, turkiksia pyytävän komppanian jahtiretkeä ja sen käänteitä. Leonardo Di Caprion näyttelemä Hugh Glass on retkikunnan intiaanikielen taitoinen, seudun hyvin tunteva ihmiskompassi. Elokuvan alussa Glass kuitenkin haavoittuu, ja suunnannäyttäjän sijasta hänestä alkaa kehkeytä taakka, kuolinloukku, muulle komppanialle. Siksi muut päättävät jättää hänet.

Elokuvan keskeinen juoni onkin oikeastaan Glassin ja muiden komppanian jäsenten eloonjäämiskamppailu erämaassa ja pyrkiminen kotiin. The Revenantissa kaikki kuitenkin jahtaavat jotain. Jotkut kostaakseen, kuten Glass. Pääasiassa jahti on kuitenkin epäpersoonallista ja perustuu yksin muukalaisuudelle ja anastamiselle. Yksittäisten ihmisten teoilla tai aikeilla ei niinkään ole väliä, vaan sillä, että toinen on vieras ja edustaa tämän takia uhkaa.

Toisaalta myöskään turkiskompanian sisällä toisilleen tuttujen henkilöiden väliset suhteet eivät perustu the Revenantissa niinkään kiintymykselle kuin hyötyarvolle. The Revenantissa erämaa tekee komppanian jäsenistä omaa onneaan tavoittelevia opportunisteja. Elokuvassa oikeastaan kaikelle välittämiselle, joka ei perustu hyötyyn, käy kalpaten.

The Revenantia voisikin katsoa eräänlaisena kasvutarinana välinpitämättömyyteen. Elokuvassa komppanian nuoret poikahahmot tunnistavat ihmisarvon vaistonvaraisesti loukkaamattomana, kun taas vanhemmat, erämaassa selviytyneet, vaikuttavat oppineen tästä vaistosta pois. Suhteet, joissa toisen arvo perustuu yksin olemassa oloon, ovat elokuvassa pääasiassa lapsen ja vanhemman välisiä.

Kun katsoo valkokankaalla kolme tuntia Iñárritun tarjoilemaa ihmisjahtia, käy tietysti hyvin selväksi, miten järjetöntä se on. Aivan kuin erämaa ei antaisi kaikille maata tarpeen mukaan, ja sitten taas kaikkea muuta niin niukasti, että elämä on jo lähtökohtaisesti selviytysmiskamppailua, tilasi sitä tai ei. Ehkä tämä onkin the Revenantin keskeinen sanoma.

Toivoin läpi elokuvan, ensin ymmärtäväisesti ja sitten jo vienon kettuuntuneesti, että erämaassa sekoilevat osapuolet kykenisivät tekemään jonkinlaisen sopimuksen ja elämään rinnakkain. Elokuvan edetessä toive alkoi kuitenkin tuntua jotenkin naiivilta. Myös tämä tuntemuksissa tapahtunut käänne tuntui jollain tapaa merkittävältä.

Kiinnitin the Revenantissa huomiota myös markkinoiden rooliin ihmisten välisessä sodankäynnissä. Turkisyhtiö, jonka voi tulkita orjuuttavan amerikkalaisen retkikuntansa työhön ja tappamiseen, ei ole elokuvassa läsnä kuin työtehtävän antajana. Elokuvassa kompanian jäsenet huolehtivat siitä, pystyvätkö he toimittamaan sovitusti työnantajalleen lupaamansa turkikset ja saavatko he palkkansa. Kompanian jäsenet eivät kuitenkaan kiinnitä minkäänlaista huomiota siihen, miten yhtiö vaikuttaa heidän ja erämaan jakavien muiden ihmisten välisiin suhteisiin. Ei tarvitse olla kummoinenkaan markkinakriitikko tulkitakseen, että the Revenant kertoo myös markkinoiden ja pääomien yhtä aikaa läsnäolevasta, mutta kuitenkin niin helposti piiloutuvasta roolista ihmisten välisessä taistelussa.

                                                                    

Näin Iñárritun esikoisen Amores Perrosin melko pian sen videojulkaisun jälkeen 2000-luvun alussa. Leffasta jäi vahvoja kuvamuistoja, muistan Méxicon kuumuuden ja suuruuden. En ollutkaan yllättynyt siitä, että Iñárritu on halunnut kuvata the Reverantin luonnonvalossa. Jo yksin kuvaus tekee the Revenantista katsomisen arvoisen. En kuitenkaan ole aivan varma, suosittelisinko the Revenantin katsomista varauksetta aivan kaikille. The Revennant ihan tosi sisältää sen kohtauksen, jossa Hugh eli di Caprio eli Leo vetäytyy talviunille hevosenruhoon (omalla vastuulla), mutta silti….Iñárritun pätkiin kannattaa ehdottomasti tutustua, mutta ehkä valitsisin häneltä katsottavaksi jotain muuta, kuten vaikkapa tuon Amores Perrosin, tai the Revantia edeltäneen Birdmanin.

Muistamatta ohjaajan tuotantoa läpikotaisin ja aivan tarkoin, väittäisin, että elämän tietynlainen välinpitämättömyys suhteessa siihen kiintyneeseen kulkijaansa on Iñárritulle toistuva, häntä jahtaava teema. Esimerkiksi the Reverantissa luonnon inhimillisen ja moraalisen logiikan puutteen voi nähdä siirtyvän ihmissuhteisiin. Aivan kuten luonto – tai elämä biologiana – on tyystin piittaamaton siitä, ansaitseeko joku jotakin, hyvää tai pahaa, samalla tavalla the Reverantissa ihmiset päätyvät kuka minnekin ilman, että juonirakenne toteuttaisi perinteistä narratiivista kaaviota. Iñárritun elokuvien maailmankuva onkin melko nihilistinen, ja se varmasti jakaa mielipiteitä, esimerkiksi nyt vaikkapa siitä, mitä the Revenant lopulta tarjoaa katsojalle.

Itselläni the Revenantin katsomisesta on jo jonkin verran aikaa, ja huomaan, että palaan pohtimaan aika ajoin elokuvan kautta nimenomaisesti tätä ”tarinattomuutta”. Myös niin, että perinteisemmät tarinat ovat alkaneet tuntua minusta viime aikoina jotenkin tylsiltä ja falskeilta. Jatkuva elämän (sankari)tarinallistaminen ja harmonian etsiminen jopa ärsyttää.

                                                                   

Iñárritu oli hurmaava, muistaakseni yhtäaikaa synkkä ja leikkisä (eli ihana), Ylen pari vuotta sitten näyttämässä ”Bergmanin videot” -sarjassa. Sarjassa pääasiassa eri ohjaajat puhuivat suhteestaan ohjaajaikoni Ingmar Bergmaniin ja tietysti tämän leffoihin. Osa minisarjasta oli kuvattu Bergmanin Gotlannin saarella (ihana myös) sijaitsevassa talossa. Sarjan löyhänä pohjana toimikin Bergmanin videohylly, johon eri elokuva-alan ihmiset tutustuvat, ja yllättyvät lähes aina.

Sarja, jossa maestrot puhuvat maestrosta – no joo, tylsinä hetkinäkin ihana, kuten odottaa saattaa. 

                                                                            https://www.youtube.com/watch?v=dG1WOwxW3fA