Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

”Tärkeintä on ymmärtää olevansa sipuli, ydintä vailla.

Tämän näki Peer Gynt, eikä pitänyt näkemästään.

Minä taas olen omasta sipulistani huojentunut, mitä minä ytimellä?

Ja tämä on nyt tärkeintä, en nyt muista mikä.

Äsken se oli kyllä mielessäni.”

 

Ensikosketukseni Saision tuotantoon oli omaelämäkerrallinen romaanisarja, jonka muodostavat Elämänmeno, Pienin yhteinen jaettava ja Punainen erokirja. Saision romaanitrilogia, ja sen hän-kertoja olivat omaan ajatteluun tulleita lukukokemuksia.  Mies, ja hänen asiansa -romaanissa etäältä itseään tarkkailevaa hän-kertojaa ei kuitenkaan ole. Päinvastoin, romaani kertoo yhden miehen piinaviikosta, jonka aikana miehestä tulee kykenemätön asettumaan suhteessa itseensä ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.

Kaikki alkaa ystävän kuolemasta. Pablo on kuollut. Romaanin jännite on periaatteessa hyvin yksinkertainen. On mies, juristi, jonka vanha ystävä, Pablo kuolee. Kun Pablo kuolee, mies jää yksin vanhan tapahtuman tai mielikuvan kanssa, johon ystävä liittyy. Mies ei ole tavannut ystäväänsä vuosikymmeniin, eikä hän ole puhunut asiasta kenenkään muunkaan kanssa. Siksi se, mitä todella tapahtui, on nyt miehelle epäselvää.  

Tappoiko hän vai ei? Ja edelleen, syyllinen vai ei? Erityisen jännitteen kysymyksiin tuo miehen ammatillinen asema. On kiinnostavaa, miten romaanissa pelkkä Pablon olemassa olo on pitänyt miehen syyllisyydentuntoa ja psyykettä kasassa vuosikymmenet. Voin helposti kuvitella, että näin voi käydä.

Mies, ja hänen asiansa on valtaosaltaan tiuhasti etenevä päänsisäinen, valveilla ja unessa kerrottu monologi. Monologia kirjataan päivien, tuntien ja minuuttien tarkkuudella. Saisio on hyvin taidokas kuvaamaan sisäisen puheen kiirastulimaista tempoilua tunnetilasta toiseen. Läpi romaanin jatkuva miehen paini syyllisyydentunnon kanssa, sen alle jääminen, yritys nousta uudelleen milloin järjen, milloin uhman avulla, hivuttautua ensin vierelle ja sitten niskan päälle, on kauttaaltaan uskottavaa. Tekstin asettelu, lauseen parin mittaiset kappaleet, selkeät raot niiden välissä ja päähenkilön ajatusten katkeilu ovat keinoja, jotka saavat hengittämään päähenkilön tahdissa.

Myöhään illalla tekstiä lukiessa ja junassa muiden ympäröimänä aloin päähenkilön kanssa yhtä matkaa epäillä mielenterveyttäni. Toki naureskellen ja epäuskoisesti, eihän niin voi käydä. Muistan pohtineeni, paljastuuko Saision kirja dekkariksi, mutta siksi se ei etene. Saisio purkaa taidokkaasti virittämänsä intensiteetin ja paljastaa kirjan joksikin muuksi. Mies, ja hänen asiansa on välillä myös ääneen naurettava. 

Romaanissa monologia halkovat harvakseltaan dialogit, jotka toistuvat pääasiassa samojen henkilöiden kanssa. Henkilögalleria on niukka ja sisältää vain tarkkaan harkitun ja tarpeellisen. Sekä puheen kirjoittamisen taito, että juuri jopa karikatyyrimaiset ja selkeydessään klassikkomaiset sivuhahmot muistuttavat Saision taustasta näytelmäkirjailijana ja dramaturgina. Mietin, nähdäänköhän Mies, ja hänen asiansa vielä näyttömöversiona. Se voisi olla toimiva monologi etenkin jollekin vanhemmalle mies- tai naisnäyttelijälle.

Saisio kertoi Ylen Aamun kirja -haastattelussa, että hänelle itselleen oli romaania kirjoittaessa selkeää, onko päähenkilö syyllistynyt kuvattuun tekoon vai ei. Samassa haastattelussa Saisio kuitenkin kertoo, että lukijoilla on ollut asiasta eri tulkintoja. Kysymys siitä, onko päähenkilön syyllisyydentunnossa kyse paranoiasta tai pakkoajatuksesta, jostain mikä tuntuu intuitiivisesti oikealta, mutta joka ei sitä kuitenkaan ole, vai jostain todella tapahtuneesta, piti myös minut otteessaan aivan kirjan loppupuolelle. Mielipiteeni lukitsi lopulta kohtaus, jossa päähenkilön sisäinen monologi katkeaa. Oikeastaan vain siksi, että kohtauksen jälkeen minusta tuntui siltä.

Pekka Hiltunen kirjoitti Imagessa vuonna 2011, että Saision ongelma kirjailijana voi olla hänen vahvuutensa ja osaavuutensa, jolle ei välttämättä löydy tasa-arvoista suitsijaa ja ediittoria. Luin Hiltusen artikkelin pian sen jälkeen, kun olin lukenut Saision omaelämäkerrallisen muistiinpanokirjan, Signaalin, ja tavoitin ajatuksen hyvin. Signaalissa huolettomuus oli toisaalta ihanan elävää ja toi teksiin nimenomaisesti inhimillisen Pirkko Saision. Mutta ehkä Saisiolle todella on tyypillistä olla suurpiirteinen, mutta kuitenkin armottoman tarkka.

Mies, ja hänen asiansa -romaanissa Saision teksti on hyvinkin huolellista ja kimmoisaa. Jostain kuvauksista saatoin toki olla erimielinen, kuten siitä, onko nimenomaisesti marraskuu kuukausista se, jonka päällä on märkä rukkanen, vai sopiiko kuvaus sittenkin maaliskuuhun. Ihan helvetin hyvin sanottuhan se silti on. 

Jos jotain olisin karsinut tekstistä niin unikohtauksia. Oma suhteeni niihin on ylipäätään hankala. Näen – siis muistan – itse unia todella vähän, mistä kumpuava krooninen kateus saa minut pitämään unikohtauksia usein tekotaiteellisena trippailuna tai ihan hirveänä leuhotuksena. On kuitenkin pakko myöntää, että unikohtauksilla on romaanissa selkeä funktio, ja ne entisestään hämärryttävät sitä, mikä on totta ja mikä harhaa. Ne tiivistävät tunnetta siitä kaltevasta, kuilun ylle levitetystä trapetsista, jota päähenkilön mieli työntää häntä tahdosta riippumatta eteenpäin, ja tietysti pudotuksesta sen alla. 

Ainoa varsinainen ”pikkutarkkuudesta” kielivä virhe, jonka romaanissa havaitsin, liittyy oikeudellisiin asioihin. Kohtauksessa, jossa päähenkilö ratkoo nuoren rikoksentekijän tilannetta, annetaan ymmärtää, että huostaanoton seurauksena vanhempien huoltajuus päättyy. Lainmukaisesti näin ei kuitenkaan Suomessa käy, ja tuntuu epäuskottavalta, ettei juristi tietäisi tätä. 

Saision romaanin pääteemat liittyvät kuitenkin yleisemmin oikeuteen, sen jakoon, syyllisyyteen ja sovitukseen. Mies, ja hänen asiansa kysyy esimerkiksi, mitä sovittamisen pitäisi olla, kenelle sen pitäisi tapahtua, ja kuka tai keitä ovat rikoksen uhrit. Vaikka romaani ei tarjoile näihin herättämiinsä kysymyksiin suoran normatiivisia vastauksia, romaanin melko vastenmielinen päähenkilö ja se, miten hän näkee ja kokee elämän ja ihmiset ympärilään, millainen hänestä on tullut, ja millaisen elämän hän on elänyt, sisältävät minusta melko selkeän opetuksen hyvästä elämästä ja siitä, miten sellaisen voi pyrkiä elämään.

Saisio vetää minua aina puoleensa: kirjailijana hän pystyy aukaisemaan ja näyttämään todellisuudesta tasoja, joiden tiedän olevan, mutta joita en kykene itse poimimaan sanallisesti. Mies, ja hänen asiansa on romaani, jossa Saision viisaus ja tarkkuus ihmistuntijana ja kirjallinen kyvykkyys ovat omalla tasollaan. Saision tunteville Mies, ja hänen asiansa on nautinnollista viipymistä tutussa, (ainakin omalla kohdallani paljon) viisaammassa seurassa.

Niille, jotka Saisiota eivät vielä kuitenkaan ole lukeneet, tämä on minusta vallan hyvä kirja aloittaa. Saisiota kannattaa lukea myös siksi, että ainakin mun fiktiivinen Saisio on sellainen unelmien vanhempi, älykäs boheemisukulainen, jonka kanssa voisi juoda itapäiväsherryt ja katsoa laadukkaita rikossarjoja ja eurooppalaisia elokuvia, tai pelata yömyöhään korttia kansanlauluja kuunnellen**. Joka ymmärtäisi sanomatta ja reagoisi oikein. Tällaisia naishahmoja ja -esikuvia ei suomalaisessa julkisuudessa ole yhtään liikaa. Näin nuorena, ja itsetunnon kanssa hapuilevana, on myös jotenkin tavattoman rentouttavaa lukea tekstiä, jota ei olisi voinut kirjoittaa nuori, tai tekstissä itsetunnon kanssa hapuileva kirjailija.

 

Edit: Joten tässä blogitekstissä minua jäi jälkikäteen vaivaamaan kaksi asiaa, jotka oli pakko lisätä. 

* Lisätty osuus päähenkilöstä ja kirjan opetuksesta.

** oli pakko lisätä tänne, että ”mun fiktiivinen Saisio”. (Jäi niin vaanimaan tuo tuollainen myyvä tiivistys, joka ei sitten yhtään tuntunut omalta.)

 

Pirkko Saision Mies, ja hänen asiansa -romaanin on julkaissut vuonna 2016 Siltala.