Alice Neel: Collector of Souls

Haagin Gemeente Museum on matalahko tiilirakennus, jonka interiööristä tulee mieleen uimahalli. Pidän avarista museorakennuksista, mutta Gemeente Museumissa on omanlaisensa, jännä tunnelma. Näyttelyhuoneissa teoksilla ei ole takanaan samanlaista rakennuksen monumentaalista tukea kuin vaikkapa Ateneumissa. Siksi tuntuu, että lähestyn niissä teoksia jollain tapaa tasa-arvoisemmin. Mitäs sulla siinä on, Rodin?

Luen tyypillisesti näyttelytekstit ja lähes aina, jos sellainen vain on tarjolla, otan audiokierroksen. Nautin siitä, kun joku osoittaa minulle teoksesta asioita. Katsos tuonne, tuolla on jokin ikiaikainen symboli, ja tekee minulle näin teoksen vielä paremmin näkyväksi. Olen myös melko kiinnostunut taiteilijoiden tarinoista ja teoksen kontekstista, siitä tilanteesta, johon teos on aikanaan syntynyt. Vielä parempaa, jos teokseen liittyy ainakin kaksi taiteilijaa ja taiteilijaelämää.

Alice Neelin Collector of Souls -näyttelyssä teostekstit tuntuivat oleelliselta osalta näyttelyä, koska Neelin maalaukset esittävät pääasiassa Neelille tuttuja henkilöitä. Lapsia, miehiä, tyyppejä ja ihmisiä, joilla oli jokin suhde Neeliin. Harvoin teostekstit kuitenkaan ovat herättäneet itsessäni niinkin voimakkaita negatiivisia tunteita kuin Neelin näyttelyssä. Collector of Souls -näyttelyssä ärsytti tavattomasti se, miten tekstit olivat teosten suhteen todella tulkitsevia.

Englanninkielisten tekstien pohjalta en voinut olla varma, missä menee Neelin oman ja missä kuraattorin näkemyksen raja, tai mikä on jonkinlaista yleistä taiteen tuntemusta. En kohdannut näyttelytekstejä ihan tabula rasana, sillä muistin näyttelykierroksen alussa, että tämähän oli juuri se taiteilija, jonka näyttelyn teksteistä tuttavani kirjoitti syksyn alussa Facebookissa. En kuitenkaan muistanut hänen kritiikkinsä aihetta. Tarkistin vielä näyttelyn jälkeen, että tuttavani oli ärsyyntynyt sitä, miten Ateneumissa näyttelytekstit olivat tuntuneet asiallisen huomioinnin sijaan päivittelyltä siitä, miten Neelin naisten kuvaamisen tapa poikkeaa perinteisestä ja ihanteellisesta naiseudesta. (En itse sattunut Haagissa samojen näyttelytekstien kohdalle, joten voi olla, että ne osittain vaihtelevat maittain tai kielittäin – toisaalta aivan kaikkia näyttelytekstejä en lukenut.)

Maailmalla kiertävän Alice Neel -näyttelyn kuratoinutta Jeremy Lewisonia kuvataan Ateneumin sivuilla johtavaksi Neel -asiantuntijaksi ja Neelin perikunnan neuvonantajaksi. Meriitit kuulostavat kiehtovan salamyhkäisiltä, ihanan pompööseiltä ja satumaisilta. Taidemaailmassa ne varmasti ovat kuitenkin totta. Ne saavat myös miettimään, johtuuko kuratoinnin näkyvyys sittenkin Alice Neelista tai perikunnasta ja siitä, miten he haluaisivat, että Neelin töitä lähestytään? Ei kai? Siitä miten Neelin töitä ylipäätään on lähestytty? Haluaako Lewison omia Alicen näin? Onko asiantuntijuuden ja näkemyksen korostaminen jokin uusi taidemaailman trendi? Tai vain jotain, mitä en itse ole aiemmin tajunnut? Joka tapauksessa, Collector of Soulsin jälkeen olisin toivonut, että näyttely olisi sisältänyt infotaulun Neelin lisäksi myös kuraattorista, hänen suhteestaan Neeliin ja niistä lähteistä, joille kuratointi perustuu. 

Mutta, mitä minulle jäi erityisesti mieleen Neelin maalauksista? Neelin teokset äideistä ja vanhemmista kuvastivat minusta hyvin sitä, miten itselleni tuo ihmeellinen elämäntilanne on välittynyt. Neelin työt kuvaavat, tai saivat minut ajattelemaan ainakin vanhemman raskaudenaikaista sisäänpäin kääntyneisyyttä, (ensi)synnytyksen jälkeistä pelkoa, hätää, symbioosia ja yksinäisyyttä, väkivaltaiselta tuntuvaa pakkoa muuntua jonkun lapsesta jonkun vanhemmaksi, roolien muuttumista ja niihin liittyviä menetyksiä ja uudelleen syntymisiä. Neelin kuvaamisen tapa ei herättänyt minussa voimakkaita tunteita, vaan tuntui tutulta. Neel kuvasi sitä, mitä tiedän, että on. Neelin feministinen merkitys on helppo ymmärtää.

Toisena vahvana vireenä näyttelyn töissä kulki tietysti aikakausi, Yhdysvaltojen kaupungistuminen, kaupungin sisäinen segregaatio ja kommunistinen liike. Neel kuului itse kommunistipuolueeseen ja oli myös vasemmistolaisen yhdistyksen aktiivijäsen, pitkään myös palkollinen. Suuri osa Neelin muotokuvista esittääkin Neelille liikkeestä tuttuja ihmisiä.

Jos muistan oikein, muotokuvien lisäksi Collector of Souls -näyttelyyn ei sisältynyt kuin yksi Neelin yleisempi, muuten kuin muotokuvan muodossa yhteiskuntaa kuvaava näyttelytyö, vuonna 1935 maalattu Ninth Avenue. Teoksessa luurankomaiset ihmiset, joiden kasvojen ilmeet eivät erotu, liikkuvat muuten elottomassa kaupungissa selkä kumarassa. Etualalla kaksi miestä seisoo tien varressa bussipysäkillä kääntyneinä toisiinsa päin. He kuitenkin pitävät välillään etäisyyttä. Ajattelen heidän suojelevan sekä itseään että toista.

Taustalla oikealla on nainen kauppakassin kanssa. Naisen käsipuolessa on lapsi. Maalauksessa on liikennevälineitä: oikealla bussi ja lähijuna, ja yläosan leikkaa ylikulku, jossa kävelee eteenpäin kaksi ihmistä. Liikennevälineet luovat tunnun kaupunkimaisuudesta ja ihmisten olemisen ja tekemisen tavoitteellisuudesta. 

Tien toisella puolella, alikulun alla on newyorkin punainen tiilikerrostalo, jonka sisään ei näe, ja jonka ikkunat ovat pääosin mustana. Taivas on talvi-illan sininen.

Minulle tumma teos toi mieleen äärikokemuksen omasta elämästäni jonkun muun, en oikein tarkallaan edes tiedä minkä tai kenen, välineenä johonkin. Silloin kun ympäriltä katosivat lihan ja sielun tuntu, kun olin vaan luuta, jotain, mikä ei ulottunut ihan sormenpäihin asti, ei täyttänyt omaa kehoa, mutta pysyi kasassa ja liikkui ilman tuntoa. Ja miten joskus jossain, vaikka ajattelin, että sille ei ole enää olemassa edes paikkaa, tunsin kuitenkin katkonaisen tai ohuen tuikkeen, melkein kuin loogisen päätelmän siitä, että minulle minä olen merkittävä. Kiteytettynä siis, synkkä, surumielinen ja tehokkaan pelkistetty teos sinänsä kovin moneen otteeseen ajatellusta ja moninaisesta aiheesta, jonkinlaisesta vieraantumisesta.

Vaikka kritisoinkin näyttelytekstejä, omiksi suosikeikseni Collector of Soulissa nousivat silti kaksi Neelin 1960-luvulla maalaamaa teosta, joiden tulkinnassa tekstit olivat itselleni vahvassa roolissa. Toinen teoksista on Randall in Extremis. Näyttelytekstin mukaan Randall Bailey, jota teos esittää, työskenteli vartijana Metropolitan Museum of Artissa ja oli itsekin taidemaalari. Lainaan suoraan näyttelytekstin loppua, jossa Neel kertoo, miksi maalasi työn: ”He was in such an extreme state! But it is something that could be lost. That’s why I wanted to paint him. And I know how he feels. I myself am inhibited.” Neelin perustelut maalauksen tekemisestä vetoavat minuun. Luen jonkin väliaikaisuutta yleisempänäkin perusteluna dokumentoinnille ja taiteelle. Ja yhtä lailla, teos saa myös minut tunnistamaan ja tunnustamaan itsessäni tuon tietyn Neelin taltioiman tilan.

Harmaan ja ruskean sävyisessä teoksessa Randall istuu aukinaisen ikkunan vierellä nojatuolissa, sen etulaidalla. Randallin toinen käsi on puristunut saman puoleisen tuolinkarmin ympärille ja hänen ruumiinsa on hyvin jännittynyt. Tehosteväreinä oikean käden vieressä ja vasemman olan alla Neel on käyttänyt mustelmanpunaista. Näyttää siltä kuin Randall tärisisi. Hän vaikuttaa siltä, että joku muu tai hän itse on pakottanut hänet aloilleen.

Randallilla on takki päällä, vaikka teos sijoittuu sisätilaan. Korvat punoittavat. Aukinaiset silmät katsovat intensiivisesti jonnekin, mutta eivät suoraan maalaajaan. Hänen suunsa on auki ja se paljastaa torhammasmaisen hammasrivistön. Näyttää siltä kuin Randall voisi alkaa huutaa, mutta hän ei tee niin. Minulle Randall näyttäytyy liian tietoisena siitä, ettei hän kykene vaikuttamaan siihen, mikä saa hänet pois tolaltaan. Tunnetila on kuitenkin hyvin fyysinen ja kuluttava. Onko ainoa, mitä voi tehdä, muuttaa omaa suhtautumistaan tai omaa käytöstään?

Pidin myös kovasti Neelin hänen omasta pojastaan vuonna 1966 maalaamasta Hartley-työstä. Lainaan taas suoraan näyttelytekstiä ja sen osaa, joka paikantaa teoksen ja tulkitsee sitä: ”Hartley has returned home during his first yeart at medical school. All around his contemporaries are being called up to fight in Vietnam while he dissects corpses as part of his medical training. Neel portrays his uncertainty and depression. Hartley’s crisis is the crisis of everyman.” 

Teoksessa Hartley istuu pehmeän ruskeassa, puisessa tuolissa, lähellä kuvasta ulosrajautuvaa Neeliä, keho häntä kohti auki. Hartleyn jalat polvista alaspäin eivät mahdu kuvaan. Vaaleassa huoneessa ei ole tuolin lisäksi muuta sisustusta. Neel on asetellut Hartleyn lähelle huoneen nurkkaa niin, että maalausta kehystävät vain huoneen toisensa kohtaavat seinät.

Maalauksessa Hartleyllä on yllään vaalea t-paita ja khakinväriset housut. Hänen nuori kehonsa näyttää toimeen tarttuvalta. Se ei kuitenkaan ole työmiehen ruumis. Lääkäriopiskelija. 

Kehon vahvuudesta huolimatta Hartleyn olemus on kuin ihmisen tai nuoren, joka on nähnyt ensi kertaa jotakin, ja jolle maailmasta on paljastunut jokin siinä mahdollisesti koko ajan ollutkin asia. Ehkä tuolta tuntuu silloin, kun tajuaa, että sota todella toteutuu. Että se on ollut ilmassa koko ajan, ihmisten tekemänä, ja kaikista niistä teoista on nyt syntynyt tämä jokin, mikä tapahtuu. Jokin, mikä ei vaikuta enää ihmisten teoilta, tai ihmistä tottelevalta, vaan joltain omalakiselta ja hallitsemattomalta. Hartleyn ilme on surumielinen, järkyttynyt, mutta samanaikaisesti – ehkä pään taakse vedetyillä käsillä – hän pyrkii hallitsemaan itseään ja pitämään itsensä kasassa. Tämäkin kovin intiimi, ja näin ymmärsin, ilmeisen neelmainen työ. Teoksessa minua koskettaa lisäksi se, miten Hartley on tuossa asennossa äitinsä silmissä.

Collector of Soulsista minulle jäi päällimmäisenä mieleen Neelin suora tapa kohdata ja katsoa asioita ja ihmisiä. Tämän pyrin viemään hänestä myös mukanani. On kummallista, miten harvinaista tällainen suoruus sekä on ollut, että miten se on sitä edelleen. Miksi totuus on tuossa edessä, ja sitten se tavallaan kierretään ja kielletään (kuvallisissa) repsentaatioissa uudelleen ja uudelleen? Miksi me tehdään niin, vaikka samanaikaisesti arvostetaan Neelin töitä realististisena totuuden kuvauksina ja pidetään niitä ihan oikeasti tärkeinä? Toisaalta, olenko ainoa joka näkee ajassa jonkinlaisen uusrealismin (?) merkkejä? Välillä olen aistivinani, että totuuden kiertämisen sijaan moni on kiinnostunut nyt nimenomaan rehellisyydestä.