Breathe Walk Die / Vocabulary of Solitude

 

 

Jos olisin jäänyt miettimään, miten aloittaisin, en aloittaisi vielä. Olen hyvä jahtaamaan täydellisiä repliikkejä. Niin hyvä, että mä vähän niinku jään tosi usein siihen jahtaamisvaiheeseen.

Ja toisaalta olen huono esittelemään itseni. Käytännössä se tarkoittaa täriseviä käsiä ja mihinkään kiinnittymätöntä pajatsokatsetta. Pahimmillaan palpatusta, jossa seuraava lause kiistää aina edellisen. Tällöin kuulija ihan todella alkaa hyvinkin nopeasti toivomaan, että löytäisin vaan pikaisesti ulos itselleni rakentamasta helvetin labyrintista.

”Ja sit mä tykkään tosta juoksemisesta. Tai en mä silleen voi sanoa juoksevani, kyllä mä yleensä neljä viis kertaa viikossa juoksen, mutta on mulla kyllä ollut myös viikkoja kun en. Ja en mä kyllä pitkää matkaa, joo kyllä mä tolle puolimaratonille meen. Siis oikeestaan se joka juoksee on kyllä mun naapuri.”

(Ketä kiinnostaa! Ei kukaan odota että sä puhut totta! Hei huojuva torni, tuu jo pois oikeesti, toi ei oo hyväks kellekään!)

Ja yllätys yllätys, päivien morkkista.

Sen sijaan oon melko väsymätön jankkaamaan siitä, mikä muhun iskee. Käytännössä se tarkoittaa viuhtovia käsiä, toisen käsivarteen vähän liian kovaa tikkaavaa etusormea ja spontaaneja piruetteja. Sitä, että oon ihan varmasti just tässä.

Tämän blogin tarkoitus onkin dokumentoida juttuja joista tykkäsin vuonna 2016. Muutaman vuosikymmenen kokemuksella ennustan, että tällaiset asiat tulevat sijoittumaan esimerkiksi kuvataiteen, kirjojen ja musiikin saralle. 

***

Muistan, kuinka vuosia sitten menin kansalaisopistoon valokuvauksen alkeiskurssille. Kurssi oli suunnattu ihmisille, jotka ehkä olivat joskus kertaluontoisesti pitäneet käsissään järjestelmäkameraa. Ensimmäisen tunnin aikana kuitenkin paljastui, että suuri osa kurssilaisista oli todellisuudessa valokuvauksen puoliammattilaisia. Vaatimattomasta askartelusta asian parissa, räpsimisestä, kertoi pulpetin pöydälle kasattu keko erilaisia objektiiveja ja tietysti harjaantunut sanaston käyttö.

Ei, mitä taiteeseen, musiikkiin tai kirjoihin tulee, mä en ihan oikeasti oo yksikään noista ihmisistä. Mutta tavallaan näiden tekstien kautta ehkä haluaisin oppia ottamaan paremmin haltuun sen mitä luen, näen tai kuulen. 

Kirjoitan tätä blogia ensisijaisesti itselleni, jotta näkisin, millaisia tekstejä minusta tulee. 

Mutta yhtä lailla, totta kai, toivon, että tekstini tavoittaisivat jossain vaiheessa keskustelukumppaneita, saisivat jonkun jakamaan vinkin, väitteen tai vastakkaisen näkökulman, mitä vain kohtamisessa voi tapahtua.

Ja siksi, nyt mä aloitan. Breathe, walk, die.

***

Kävin eilen ensimmäistä kertaa Rotterdamissa Boijmans-taidemuseossa. Boijmansissa oli näytteillä myös nykytaidemaailman supertähden Ugo Rondinonen melko tuore teos Vocabulary of Solitude.

Boijmansin esittelyvideolla galleristi Eva Presenhuber selittää Rondinonen suosiota sillä, että Rondinonen työt osuvat samanaikaisesti katsojan sydämeen ja mieleen, kuten the Beatlesin ja Rolling Stonesin suosituimmat laulut: ”Of course he is popular, as the great songs of the Beatles and Rolling Stones, the songs have everything to hit your heart and brain at the same time.”

Vocabulary of Solitude koostuu reilusta neljästäkymmenestä ihmisenkokoisesta ja hämmentävän -oloisesta klovnipatsaasta. Eri vartaloiset klovnit on aseteltu tilaan niin, että katsoja tulkitsee, etteivät ne ole vuorovaikutuksessa keskenään. Illuusiota sisäänpäinkääntyneisyydestä korostaa se, että klovnien silmät ovat kiinni.

Klovnit on nimetty eri preesens-muotoisin verbein, kuten ”be”, ”breathe” tai ”feel”. En huomannut, että nimikkeitä olisi sijoitettu klovnien viereen. Hyvä niin. 

Näyttelysalin lattialla yksi klovni oli lotus-asennossa, toinen näytti nukkuvan kyljellään. Osa klovneista oli surumielisiä, osa näytti vain uponneilta ajatuksiinsa. Joku näytti nukkuvan.

Oli yllättävää, miten klovnit koskettivat, ja miten voimakasta empatiaa ne herättivät. Teki mieli painautua klovnia vasten ja mukautua sen asentoon. Olla hiljaa. Olla lohduttamatta. Olla puhumatta pois. 

Minulle klovnit alleviivasivat jokaisen merkityksellisyyttä. Sitä, miten on ihan turha mennä arvottamaan kenenkään mitään, koska sille joka kokee, tunne on totta. Sille on syynsä, anna sen olla.

Klovnit toivat osoittelematta esille ristiriidan klovnien esittämien tilanteiden tuttuuden ja toisaalta niiden näkemisen ja näyttämisen harvinaisuuden välillä. Vaikka tiedämme itsestäänselvästi, että elämä on vaihteleva yhdistelmä esille asetettuja tunnetiloja ja toimintoja, nämä samat tunnetilat ja toiminnot on rajattu pois arkisista vuorovaikutustilanteista. Ehkä tunteiden sanoittaminen on vielä sallittua, sanat antavat vaikutelman hallinnasta, mutta kehollisuus vihjaa sen menettämisen mahdollisuudesta. 

 Kun vuorovaikutustilanteista riisuu inhimillisyyden, jäljelle jää teatteri. Maskissa, tyllikauluksessa, kimaltavissa paljeteissa ja liian suurissa kengissä. Tosin minusta Vocabulary of Solitude ei myöskään hyökkää vuorovaikutuksen teatraalisuutta vastaan. Jos jotain, se saa ehkä hienovaraisesti kysymään, kuinka tarpeellista teatteri ja siihen suostuminen kulloinkin on.

En tulkitsekaan Rondinonen otetta vastuuttavaksi. Vocabulary of Solitude potretoi Rondinonen minulle ihmisyyden kuvaajana, joka ei naura, ivaa, tuomitse tai lyö yksittäistä ihmistä päin. Väitän, että siksikin Rondinonesta on niin helppo pitää.

Vocabulary of Solitude tuo nopeasti mieleen sosiologi Erving Goffmanin ajatukset ”näyttämöstä” ja ”takahuoneesta”. Goffman viittaa näyttämön käsitteellä sellaiseen vuorovaikutukselliseen tilaan, jossa ihminen on muiden havainnoinnin kohteena ja tietoinen häneen kohdistuneista katseista. Näyttämön takana taas on takahuone, välttämätön oma tila, jossa katseisiin valmistaudutaan tai niitä levätään pois.

Vocabulary of Solituden jälkeen olo oli oikeastaan aika klassisella tavalla juuri sellainen kuin usein hyvän taidepätkän jälkeen on. Jotenkin avara, herkistynyt toiselle ja ympärillä olevalle, mutta väkevä itsessään.

Hit my heart and my brain at the same time.

**

Tsekkaa Youtubesta myös Boijmansin tarjoama pätkä Rondionen ”Breathe, walk, die” -valoteoksen kiinnittämisestä. Sateenkaari löytyy Rotterdamista Boijmansin seinästä, joka hieman pahaenteisesti sijaitsee hollantilaisittain liikennöidyn autokaistan laidalla. Itsensä toteuttava lukukokemus, hope not.

https://www.youtube.com/watch?v=AYBkMNo_8Qg

Photos:

Breathe Walk Die, Ugo Rondinone, Courtesy of Rockbund Art Museum. Kuva napattu: http://myartguides.com/exhibitions/ugo-rondinone-breathe-walk-die/

Vocabulary of Solitude Kuvat: Ugo Rondinone, Vocabulary of Solitude, Ugo Rondinone. Kuvat napattu: www.boijmans.nl