Hymyilevä mies (the Happiest Day in the Life of Olli Mäki)

 

https://www.youtube.com/watch?v=oANpv9oESgk

 

Hymyilevä mies (the Happiest Day in the Life of Olli Mäki) kertoo Olli Mäestä, kokkolalaisesta nyrkkeilijästä, ja Helsingistä 18.8.1962 järjestettävästä maailman mestaruus -ottelusta, jossa Mäki kohtaa kehässä yhdysvaltalaisen vastustajan Davey Mooren. Juho Kuosmasen ohjaamassa, tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa seurataan Mäen valmistautumista otteluun manageri ja ottelun järjestäjä Elis Askin johdolla. Askin lisäksi Olli Mäen rinnalla toinen keskeinen hahmo elokuvassa on Ollin tyttöystävä Raija. Raija lähtee aluksi Ollin tueksi Helsinkiin, mutta palaa takaisin kotiin maalle, kun ottelun promotoiminen vie Helsingissä kaiken Ollin ajan.

Hymyilevässä miehessä onkin kaksi rinnakkaista tarinaa: tarina otteluun valmistautumisesta, jossa keskeisiä ovat Jarkko Lahden näyttelemä Olli Mäki sekä Eero Milonoffin näyttelemä Elis Ask. Toinen tarina taas kertoo Ollista ja Raijasta, jota näyttelee Oona Airola. Olli ja Raija ovat yhdessä jo elokuvan alkaessa, mutta elokuvan aikana heidän suhteensa kehittyy.

Kun elokuvassa seurataan otteluun valmistautumista, ottelu alkaa näyttäytyä yhä selvemmin Elis Askille tärkeänä asiana. Suomessa ei koskaan aiemmin olla järjestetty tämän kokoluokan nyrkkeilytapahtumaa, ja on selvää, että Ask haluaa kirjoittaa tarinaansa eteenpäin sen kautta. Ennen manageriuraansa Ask on nyrkkeillyt itse, ja ottelu järjestäänkin Askin oman Euroopan mestaruusvoiton vuosipäivänä.

Vaikka Mäki valmistautuu otteluun, itse tapahtuma ei kuitenkaan sytytä häntä. Juuri amatöörisarjasta ammattilaissarjaan noussut nyrkkeilijä haluaisi ottelun ilman yleisöä. Lisäksi ennen ottelua Mäki tajuaa, että hän on jo onnellinen mies. Onnellisen hänestä on tehnyt Raija. 

Hymyilevää miestä on helppo katsoa. Kaikki pääosien esittäjät ovat kovin luontevan oloisia rooleissaan, eikä hahmoissa ei ole mitään päälle liimattua. Elokuvassa tulee esille Ollin ja Raijan maalaistausta, ja tietysti on mennyt 1960-luku, ajetaan pyörillä, asutaan ahtaasti, käydään juhannushäissä ja tutustutaan uusiin kaupungin ihmeisiin. Ollia ja Raijaa ei kuitenkaan sorruta esittämään viattomina tai tietämättöminä, vaan hahmoissa korostuu ennen kaikkea jonkinlainen rehellisyys muita ja itseä kohtaan. Kiinnostavalla tavalla elokuvassa esitetäänkin, miten managerointi ja illuusioiden rakentaminen ovat vasta tulossa Suomeen. Olli Mäki ei sitä osaa, eikä ymmärrä sen tarpeellisuutta, vaan kertoo haastatteluissa asiat kuten ne ovat.

Hymyilevä mies ylipäätään kaihtaa katsojan ja kuvan pakahduttamista joko liialla tavaralla tai minimalistisuudella. Lähestymistapa tuntuu elokuvassa virkistävältä. Esimerkiksi rakastumista, suurta draaman aihetta, lähestytään Hymyilevässä miehessä jopa vaatimattomasti, ilman, että sen voimallisuutta vähätellään. Kun Olli tajuaa elokuvassa olevansa rakastunut, näyttäytyy rakastuminen hitaana havahtumisena johonkin, mikä itsessä jo on. Hymyilevässä miehessä Ollin ja Raijan rakkaus onkin yhtä lailla näkymättömissä kuin näkyvissä, ja vaikuttaa hahmoissa sisällä ja toiminnan ja reagoinnin kautta. Jotenkin sitä vain tietää, että noin ottaa vastaan ottelun lopputuloksen rakastunut ja rakastettu mies.

Tähän liittyen pidin kovasti Hymyilevässä miehessä myös siitä, että sen henkilöhahmot eivät olleet turhan karikatyyrimäisiä. Esimerkiksi manageri Askista oltaisiin voitu kirjoittaa huomattavasti egoistisempi, voissa käristetyn vastenmielinen hahmo. Nyt Ask on lähinnä pannulla käytetty. Kaikilla elokuvan keskeisillä hahmoilla on työläistausta, mikä ehkä selittää sitä, että kaikki päähenkilöt pelaavat lopulta melko nöyrästi niillä korteilla, mitä heillä on, ja tietoisena siitä, millainen heidän liikkumavaransa on.  

Näyttelijätyön ja vaivattoman tarinan kuljettamisen lisäksi Hymyilevässä miehestä jäi mieleen myös useampi kuva. Hassua, miten nyt kun mietin lempikohtauksiani, huomaan, että näen monet niistä värillisinä elokuvan mustavalkoisuudesta huolimatta. Omissa lempikohtauksissani on vahvasti läsnä liike. Kohtaus juhannushäissä, joissa Olli kiertää juhlapaikan viertä lavan sivuun, tai kohtaus, joissa Olli löytää juoksulenkillä leijan, näyttävät hahmon hienon vähäeleisesti ja samaistuttavasti yhtäaikaisesti sisäänpäin kääntyneenä, mutta elämälle ja ympäristölle aukinaisena. Tähän aikaan vuodesta Hymyilevässä miehessä on ihanaa myös se, miten kesällä kuvattu elokuva jää viipyilemään mieleen niin, että marraskuun sijaan voi hetken aikaa kuvitella vaeltelevansa alkukesän heleiden koivujen keskellä, tai pulahtavansa keskikesän yössä päivän lämmön säilöneeseen järveen.

Huomaan häiriintyneeni viime aikoina ajatuksesta, tai ehkä ennemmin tunteesta, teenkö sittenkään joitakin omassa elämässäni melko keskeisiä asioita tekemisen ilosta, siksi, että niiden tekeminen on minulle rakasta ja tekee minusta sen mitä olen, vai onko kaikessa sittenkin kyse vain kivusta kiivaasta tulla tekemistensä kautta hyväksytyksi. (Tässä piehtaroinnissa on olemassa myös bonus-kenttä, jossa voi miettiä, onko itse viimeinen ihminen, joka on tajunnut, että oma tekeminen huutaa välitetyksi tulemisen tarvetta, ja ovatko kaikki muut ympärillä olevat huomanneet sen jo aikapäiviä sitten, tsätsäng!) Onko olemassa jokin raja, jonka toisella puolella tekeminen muuttuu sen rakastamiseksi sillä anomiseksi, ja mistä sen rajan tunnistaa? Mistä tietää, onko itsessä sitä rajaa vai ei? Kuulostaa teelappu-aforismien aihioilta, tai sellaiselta itseapu-kirjallisuudelta, joka on kirjakaupassa aseteltu hyvin näkösälle, ei siis edes mitään edistyneemmän harrastajan kamaa, vaan jotain hyvin arkista. Hymyilevä mies tuntui kuitenkin itselleni hyvin ajankohtaiselta elokuvalta,  ja on helppo kuvitella, että sille ja sen keskiössä oleville aiheille on ajassa ja yleisössä laajempikin tarttumapinta.

Hymyilevä mies, kertomus eräästä nyrkkeilyottelusta ja siihen valmistautumisesta 1960-luvun alkupuolen Suomessa, ja yhdestä tai kahdesta rakastumisesta, antavatkin tarinallisesti hyvän raamin melko ikiaikaisten aiheiden, rakkauden, onnen ja menestyksen tarpeen, käsittelyyn. Urheiluelokuvana Hymyilevä mies tietysti kysyy myös, voiko onnellinen ihminen menestyä lajissa, joka vaatii itsen rääkkäämistä ja äärirajoille vientiä, vai vaatiiko menestys aina polttoaineekseen onnettomuutta? Jatkokysymys, kumman valitsisit, jatkuvan onnen, jota ei voi vain riisua pois, vai ainaisen pinnan alla kytevän tyytymättömyyden ja hetkittäisen, tekojen kautta tulevan onnen, on tietysti yhtä kutkuttava.