Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

”Kun Bela ei oli nähnyt äidin tänä aamuna, hänen vihansa voima oli suistanut hänet raiteiltaan. Mikään tunne ei ollut koskaan ollut yhtä väkevä. Viha kietoutui rakkauteen, jota hän tunsi isäänsä ja tytärtään kohtaan, ja varovaiseen kiintymykseen, jota hän tunsi Drew’ta kohtaan. Sen tuhoisa hyöky kiskoi ne tunteet irti juurinen, löi niiden rungot pirstaleiksi ja viskasi ne pois niin, että lehdet irtosivat. Hän joutui hetkeksi takaisin päivään, jona oli palannut isän kanssa Kalkutasta. Elokuun kuumuus oli painostava, työhuoneen ovi auki ja kirjoituspöytä melkein tyhjä. Ruoho ulottui hänen olkapäihinsä saakka ja levisi hänen edessään kuin meri.”

 

Tulvaniitty kuroo yhteen neljän sukupolven kokemuksen rakastamisesta tekoina, jotka vaikuttavat, myös kykyyn rakastaa. Ehkä tiivistäisin sen itselleni jotenkin näin. Sillä tekoja minusta Tulvaniityssä kuvataan. Voimakkaita tunteitakin, mutta ennen kaikkea tekoja.

Tulvaniityssä on viisi kolmeen eri sukupolveen kuuluvaa kertojaääntä. Niistä ensimmäinen on Subhashin, romaanin edetessä kasvavan kalkuttalaislapsen. Subhashilla on melkein samanikäinen sisarus, Udayan. Samoista lähtökohdista huolimatta lapset ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Subhash on maltillisempi, rauhaa rakentava ja velvollisuudentuntoinen. Udayan taas on impulsiivisempi ja kyseenalaistaa vaistomaisesti sen, mikä ei tunnu oikealta, vaikka seurauksena olisikin jonkin särkyminen. Tulvaniityn laidalla sijaitsevasta intialaistalosta versookin kaksi hyvin erilaista elämää, jotka toisilleen etäisinäkin kietoutuvat tiivisti yhteen. 

Tulvaniitty alkaa juuri itsenäistyneestä Intiassa. Lasten varttuessa nuoriksi Intiaan syntyy epätasa-arvoiset elinolosuhteet kyseenalaistava naksaliittiliike, johon Udayan osallistuu. Intian poliittista kuohuntaa seurataan Tulvaniityssä aina 1970-luvulle saakka. Sen jälkeen romaanin painopiste kuitenkin siirtyy Yhdysvaltoihin, Rhode Islandiin, jonne Subhash lähtee opiskelemaan, ja jonne hän myös myöhemmin asettuu perheensä kanssa. He uskovat, että maa voi tarjota heille jotakin, mitä kotimaa ei voi: uuden alun. No, näin ei tietenkään aivan käy.

Subhashin  lisäksi Tulvaniityssä tarinaa viedään eteenpäin puolison, Gaurin, veljesten äidin sekä lapsen, Belan, kautta. Lopulta myös Udayanin. Subhashin ja Gaurin hahmot ovat voimakkaimmin välimaastossa, Intian ja Yhdysvaltojen välissä, kun taas Subhashin äidin ja Udayanin luvut sijoittuvat Intiaan. Bela on juurtunut Yhdysvaltoihin. 

Tulvaniityn voi tulkita kertovan siitä, miten yhteiskunnallisilla tapahtumilla – sellaisillakin, joista ei tule mitään yksittäistä ja merkittävää historiallista käännekohtaa – on yksityinen, läpi elettävä puoli. Tapahtuma on vain nuppineulan pää, piste, jonka kesto kumuloituu jo syntyneiden ja syntymättömien läheisten vielä kirjoittamattomassa tulevaisuudessa. Historia on yhtäaikaisesti tuolla jossain, mutta kuitenkin täällä jokapäiväisenä kyvykkyytenä ja kyvyttömyytenä johonkin. Niin sakeana ja itsestään selvänä, että sitä on välillä mahdonta erottaa lähitäisyydeltä.

Kun luin Tulvaniityn, mietin minussa ja meissä kaikkia niitä mustia aukkoja, joiden läpi valo ei siivilöidy tai jotka imevät sen kokonaan. Miten paljon joskus toivon, että joku näyttäisi minulle, mistä ne tulevat, ja miten paljon jää vastausta vaille. Tulvaniityn jälkeen tunne itsestä ajan jatkumossa, sekä historian kohteena että sen lähteenä, oli jollain tapaa tyynnyttävä, mutta kahlittu, surumielinen.

Pidin Tulvaniityssä kovasti Intian ja sen historian kuvauksesta. Luin suurella mielenkiinnolla 1960-luvun naksaliittiliikkeestä ja ylipäätään kommunististen ja marxilais-leninististen liikkeiden synnystä itsenäistyneessä Intiassa. Yhtä lailla minua kiinnosti Tulvaniityssä maahanmuuton kuvaus. Tulvaniityssä on myös hieno, rohkea äitiyden kuvaus.

Tykkäsin Tulvaniityssä myös siitä, että lukija ei saa tietää kaikkia henkilöiden vaikuttimia tekoihinsa niiden tapahtumahetkellä. Näin lukija jää suhteessa päähenkilöihin samaan tapaan ulkopuoliseksi kuin heidän läheisensä. Tulvaniityssä kertojaääni ei perustele ja siten oikeuta päähenkilöiden tekoja, vaan on havainnoija, joka kertoo päähenkilöistä pääsääntöisesti toiminnan kautta. Kertojaääni ei paljasta päähenkilöistään yleensä muuta kuin sen, mitä he kulloinkin ajattelevat tai kertovat itsestään muille. 

Moni, esimerkiksi Kirjainten virrassa -blogin Hanna, on kokenut, että Tulvaniitty lukukokemuksena käynnistyy hitaasti. Itse huomasin saman. Tuntui, että alussa kuvaus on niin tiheää, ja Intian luonto minulle vierasta, että kesti hyvinkin sadannen sivun paikkeille, ennen kuin pääsin romaanin tahtiin. Alussa Lahiri pyrkii rakentamaan romaanin perustan minusta myös melko selostavan historian kuvauksen kautta. Vähitellen romaani keskittyy kuitenkin pääasiallisesti ihmissuhteisiin, ja tekstistä tuli helpommin seurattavaa.

Samalla ehkä koin kuitenkin, että romaani menettää jotakin, josta olisin halunnut pitää vielä kiinni. Alun runsaus ei palaa takaisin edes merikemistinä työskentelevän Subhashin kautta. Subhash voisi minusta havainnoida maailmaa rikkaamminkin. Huomasin myös romaanin keskivaiheilla kaipaavani tunnetta jostakin tietystä kysymyksestä, minkä ratkaisemista kohti romaani etenisi – vaikkakin voi toki ajatella, että se, että romaani herättää juuri tämän tunteen, on siihen sopivaa.

Tavallaan Tulvaniittyä voi kuvailla lukuromaaniksi. Se on pitkähkö, polveileva, sukupolvitarina. Itselläni kuitenkin se tietty lukuromaani-fiilis, kun haluaa olla loputtomasti fikstiivisten hahmojen vietävänä ja toivoo tarinan vain jatkuvan ja jatkuvan, jäi puuttumaan. Se harmittaa osin siksi, että Lahirin luomissa henkilöissä olisi niin paljon jotain sellaista, mihin haluaisi kiintyä. Toisaalta, Tulvaniityssä yksi oleellista teemoista on juuri kiintymisen teema. Ehkä siksi Lahiri pitää lukijaa jatkuvasti vähän etäällä. Onko mahdollistakaan kiintyä johonkuhun, joka ei itse pysty kiintymään?

Tämä on minulle ainoa Lahiri, jonka olen lukenut. Mari A, joka tuntee myös kirjailijan aikaisempaa tuotantoa, kirjoittaa, että vaikka Tulvaniitty on kovin tunnistettava kirjailijan teos, on siinä myös jotain erityislaatuista: ”on kuin kirjailija olisi kasvanut kertomaan tarinaa. Kirjasta on karsittu lähestulkoon kaikki se, mikä oli ominaista Lahirin aiemmille teoksille. Kulttuurien erilaisuus, jota Lahirin aiemmissa kirjoissa on alleviivattu, ihmetelty ja käsitelty, on kokonaan loppuunkäsitelty”. Mietinkin, huokuuko Tulvaniitty romaanina nimenomaisesti kypsyyttä. Vaikka Tulvaniittyä lukiessa olisinkin, ehkä sitten kypsymättömänä lukijana, kaivannut vähän enemmän kaikkea lisää, huomaan, että osin ulkokohtaiseksi jäävä ja hallittu kerronta tekivät lukukokemuksesta ehkä eri tavalla viipyilevän. 

Lahir on kertonut The New Yorkeriin tehdyssä haastattelussa, että hänen isänsä on kotoisin samalta Tollygungen alueelta, jossa myös Subhash ja Udayan varttuvat. 

 

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty (2014). Suomentanut Sari Karhulahti. Tammi, keltainen kirjasto. Alkuperäisteos The Lowland (2013).