Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista
”With one eye you look outside, with the other, you look inside”
– Modigliani
Kaikki se mitä en muista on tuntemattomaksi jäävän (ruotsalais)kirjailijan kudelma siitä, mitä todella tapahtui auto-onnettomuudessa kuolleelle Samuelille. August-palkinnon voittaneen kirjan kohdalla on puhuttu paljon sen rakenteesta. Romaanin teksti muodostuu pääosin läheisten haastattelupuheesta, jonka kirjailija on kerännyt etsiessään tietoa onnettomuutta edeltäneistä tapahtumista ja ylipäätään Samuelista, siitä millainen tämä oli. Tekstissä eri ihmisten kertomukset lomittuvat toisiinsa niin, että samalla sivulla on useimmiten useamman läheisen puhetta, eikä puhujaa olla merkitty sitaattiin.
Tykkäsin itse Khemirin romaanin ideasta ja rakenteesta välittömästi. Ne tuntuivat kuin hyvältä hittibiisiltä, jonka luulee kuulleensa jo aiemmin. Osuvasti romaanin alussa Khemiri siteeraakin Rihannaa.
Khemirin romaanilla on vahva kiinnike tähän aikaan, Ruotsiin, varhaiseen aikuisuuteen, maahanmuuttoon. Ennen kaikkea minulle romaani kuitenkin kertoi minuudesta, todellisuuden monitulkintaisuudesta, ja myös siitä nimessäkin mainitusta muistamisesta.
Samalla viikolla, kun luin Khemirin romaanin, satuin näkemään Ateneumissa 1900-luvun alun Ranskassa eläneen Modiglianin näyttelyn. Näyttelystä jäi mieleen, miten Modigliani oli perustellut mallilleen ratkaisua maalata tämän toinen silmä sumeaksi sillä, että toinen silmistä katsoo sisäänpäin. Kahtaalle jakautunut katse symboloi minusta hyvin myös tätä Khemirin romaania. Teos näyttää tyylikkäästi, miten todellisuus tulee loputtomasti tulkituiksi ihmisten sisäisen maailman kautta, joka on aina erottamaton osa katsetta. Romaanissa ruotsalaiskirjailija sanoo saman näin:
”Hulluinta on, ettei edes hänen kirjoittamiinsa sanoihin ollut luottaminen, koska tarinan lähetessä loppuaan hän oivalsi, että oli täyttänyt Samuelin tarinan aukkoja omilla muistoillaan. Kun oli jo liian myöhäistä hän tajusi, kuka olikaan kirjoittanut listoja puheenaiheista ennen kuin soitti ihastukselleen, kuka olikaan kerännyt rakkauden määritelmiä ja kuka olikaan tuntenut pakokauhua huonon muistinsa edessä ja kenllä olkaan ystävä, jota ei enää ollut.”
Periaatteessa Kaikki se mitä en muista voisi hyvin herättää epätoivoa osoittaessaan, miten mahdotonta ihmisten on päästä yhteisymmärrykseen siitä, mitä todella on tapahtunut, tai mitä on. Kummallisella tavalla, ainakin omalla kohdallani, romaanin vaikutus oli kuitenkin päinvastainen, tyynnyttävä. On ihanaa ajatella, että meillä kaikilla on omat totuutemme.
Khemirin romaanilla on hetkensä. On tietysti se kohtaus, jossa ollessaan treffeillä Laiden kanssa Samuel kaataa päähänsä vesilasin, jotta Laide muistaisi tämän aina. Myös uuden vuoden bileiden kuvauksessa oli vastustamatonta riehakkuutta, nuoruutta, ystävyyttä. Minua on monta päivää liikuttanut se, miten romaanissa yksi kirjan päähenkilöistä, Vandad, kertoo, miten Pantteri päätti alkaa kutsumaan itseään Pantteriksi. Lopulta jotain syvästi inhimillistä on myös siinä, miten romaanin päähenkilöiden voi nähdä kannattelevan kirjailijalle – ehkä itselleenkin – pääasiassa heille itselleen myötämielisiä omakuvia niissä todellisuuden representaatioissa, jotka he esittävät kertoessaan Samuelista. Ehkä ihmiset joutuvat tekemään niin selviytyäkseen, etenkin silloin, kun joku kuolee?
Khemirin teos ei välttämättä ollut itselleni huimista huimin lukukokemus, mutta jotenkin kovin pidettävä silti. Huomaan leikitteleväni ajatuksella, että törmäisin romaanin henkilöihin pikkiriikkisissä sivurooleissa jossain Khemirin tulevista töistä. Vähän ikävä siis jää.