Alejandro Iñárritun ohjaama, löyhästi tositarinaan perustuva The Reverant sijoittuu 1800-luvun alun Pohjois-Amerikkaan, Missouri-joen varren erämaahan. Elokuvassa seurataan amerikkalaisen, turkiksia pyytävän komppanian jahtiretkeä ja sen käänteitä. Leonardo Di Caprion näyttelemä Hugh Glass on retkikunnan intiaanikielen taitoinen, seudun hyvin tunteva ihmiskompassi. Elokuvan alussa Glass kuitenkin haavoittuu, ja suunnannäyttäjän sijasta hänestä alkaa kehkeytä taakka, kuolinloukku, muulle komppanialle. Siksi muut päättävät jättää hänet.

Elokuvan keskeinen juoni onkin oikeastaan Glassin ja muiden komppanian jäsenten eloonjäämiskamppailu erämaassa ja pyrkiminen kotiin. The Revenantissa kaikki kuitenkin jahtaavat jotain. Jotkut kostaakseen, kuten Glass. Pääasiassa jahti on kuitenkin epäpersoonallista ja perustuu yksin muukalaisuudelle ja anastamiselle. Yksittäisten ihmisten teoilla tai aikeilla ei niinkään ole väliä, vaan sillä, että toinen on vieras ja edustaa tämän takia uhkaa.

Toisaalta myöskään turkiskompanian sisällä toisilleen tuttujen henkilöiden väliset suhteet eivät perustu the Revenantissa niinkään kiintymykselle kuin hyötyarvolle. The Revenantissa erämaa tekee komppanian jäsenistä omaa onneaan tavoittelevia opportunisteja. Elokuvassa oikeastaan kaikelle välittämiselle, joka ei perustu hyötyyn, käy kalpaten.

The Revenantia voisikin katsoa eräänlaisena kasvutarinana välinpitämättömyyteen. Elokuvassa komppanian nuoret poikahahmot tunnistavat ihmisarvon vaistonvaraisesti loukkaamattomana, kun taas vanhemmat, erämaassa selviytyneet, vaikuttavat oppineen tästä vaistosta pois. Suhteet, joissa toisen arvo perustuu yksin olemassa oloon, ovat elokuvassa pääasiassa lapsen ja vanhemman välisiä.

Kun katsoo valkokankaalla kolme tuntia Iñárritun tarjoilemaa ihmisjahtia, käy tietysti hyvin selväksi, miten järjetöntä se on. Aivan kuin erämaa ei antaisi kaikille maata tarpeen mukaan, ja sitten taas kaikkea muuta niin niukasti, että elämä on jo lähtökohtaisesti selviytysmiskamppailua, tilasi sitä tai ei. Ehkä tämä onkin the Revenantin keskeinen sanoma.

Toivoin läpi elokuvan, ensin ymmärtäväisesti ja sitten jo vienon kettuuntuneesti, että erämaassa sekoilevat osapuolet kykenisivät tekemään jonkinlaisen sopimuksen ja elämään rinnakkain. Elokuvan edetessä toive alkoi kuitenkin tuntua jotenkin naiivilta. Myös tämä tuntemuksissa tapahtunut käänne tuntui jollain tapaa merkittävältä.

Kiinnitin the Revenantissa huomiota myös markkinoiden rooliin ihmisten välisessä sodankäynnissä. Turkisyhtiö, jonka voi tulkita orjuuttavan amerikkalaisen retkikuntansa työhön ja tappamiseen, ei ole elokuvassa läsnä kuin työtehtävän antajana. Elokuvassa kompanian jäsenet huolehtivat siitä, pystyvätkö he toimittamaan sovitusti työnantajalleen lupaamansa turkikset ja saavatko he palkkansa. Kompanian jäsenet eivät kuitenkaan kiinnitä minkäänlaista huomiota siihen, miten yhtiö vaikuttaa heidän ja erämaan jakavien muiden ihmisten välisiin suhteisiin. Ei tarvitse olla kummoinenkaan markkinakriitikko tulkitakseen, että the Revenant kertoo myös markkinoiden ja pääomien yhtä aikaa läsnäolevasta, mutta kuitenkin niin helposti piiloutuvasta roolista ihmisten välisessä taistelussa.

Näin Iñárritun esikoisen Amores Perrosin melko pian sen videojulkaisun jälkeen 2000-luvun alussa. Leffasta jäi vahvoja kuvamuistoja, muistan Méxicon kuumuuden ja suuruuden. En ollutkaan yllättynyt siitä, että Iñárritu on halunnut kuvata the Reverantin luonnonvalossa. Jo yksin kuvaus tekee the Revenantista katsomisen arvoisen. En kuitenkaan ole aivan varma, suosittelisinko the Revenantin katsomista varauksetta aivan kaikille. The Revennant ihan tosi sisältää sen kohtauksen, jossa Hugh eli di Caprio eli Leo vetäytyy talviunille hevosenruhoon (omalla vastuulla), mutta silti….Iñárritun pätkiin kannattaa ehdottomasti tutustua, mutta ehkä valitsisin häneltä katsottavaksi jotain muuta, kuten vaikkapa tuon Amores Perrosin, tai the Revantia edeltäneen Birdmanin.

Muistamatta ohjaajan tuotantoa läpikotaisin ja aivan tarkoin, väittäisin, että elämän tietynlainen välinpitämättömyys suhteessa siihen kiintyneeseen kulkijaansa on Iñárritulle toistuva, häntä jahtaava teema. Esimerkiksi the Reverantissa luonnon inhimillisen ja moraalisen logiikan puutteen voi nähdä siirtyvän ihmissuhteisiin. Aivan kuten luonto – tai elämä biologiana – on tyystin piittaamaton siitä, ansaitseeko joku jotakin, hyvää tai pahaa, samalla tavalla the Reverantissa ihmiset päätyvät kuka minnekin ilman, että juonirakenne toteuttaisi perinteistä narratiivista kaaviota. Iñárritun elokuvien maailmankuva onkin melko nihilistinen, ja se varmasti jakaa mielipiteitä, esimerkiksi nyt vaikkapa siitä, mitä the Revenant lopulta tarjoaa katsojalle.

Itselläni the Revenantin katsomisesta on jo jonkin verran aikaa, ja huomaan, että palaan pohtimaan aika ajoin elokuvan kautta nimenomaisesti tätä ”tarinattomuutta”. Myös niin, että perinteisemmät tarinat ovat alkaneet tuntua minusta viime aikoina jotenkin tylsiltä ja falskeilta. Jatkuva elämän (sankari)tarinallistaminen ja harmonian etsiminen jopa ärsyttää.

Iñárritu oli hurmaava, muistaakseni yhtäaikaa synkkä ja leikkisä (eli ihana), Ylen pari vuotta sitten näyttämässä ”Bergmanin videot” -sarjassa. Sarjassa pääasiassa eri ohjaajat puhuivat suhteestaan ohjaajaikoni Ingmar Bergmaniin ja tietysti tämän leffoihin. Osa minisarjasta oli kuvattu Bergmanin Gotlannin saarella (ihana myös) sijaitsevassa talossa. Sarjan löyhänä pohjana toimikin Bergmanin videohylly, johon eri elokuva-alan ihmiset tutustuvat, ja yllättyvät lähes aina.

Sarja, jossa maestrot puhuvat maestrosta – no joo, tylsinä hetkinäkin ihana, kuten odottaa saattaa. 

                                                                            https://www.youtube.com/watch?v=dG1WOwxW3fA

Joskus jotkut elokuvat vain sopivat tunnelmaan niin täydellisesti, että hetken tuntuu kuin kaikki olisi käsikirjoitettua. Että olen tässä, näen tämän elokuvan, kävelen sen jälkeen kotiin, jossa minulla on tietyt, minulle juuri nyt oikeat asiat, ja elämä jatkuu näin, kaikella on järki ja jokin tarkoitus, ja joku pitää minusta huolta. Tältä minusta tuntui myöhään eilen illalla, kun olin nähnyt Robert Budrean ohjaaman ja käsikirjoittaman Chet Baker -elokuvan Born to Be Blue.

En tiennyt Chet Bakerista, tai elokuvasta juuri mitään ennen näytöstä, ja hyvä niin.  Born to Be Blue ei ole tyypillinen elämäkertaelokuva, eikä se ole uskollinen tositapahtumille. Ilmeisesti kuitenkin monet elokuvan tapahtumista, tai nerokkaista elokuvallisista ratkaisuista, ovat meinanneet toteutua myös todellisuudessa, tai niistä on ainakin käyty keskusteluja.

Yksi tällaisista toteutumattomista mahdollisista on Chet Bakerista kertova elokuva, jossa Baker näyttelee pääosaa itse. Born to Be Bluen ensimmäisissä kohtauksissa Baker viruu vierasmaalaisessa vankilassa, jonne amerikkalainen elokuvaohjaaja tulee tapaamaan häntä. Heti sen jälkeen käynnistyvät kuvaukset Hollywoodissa.

Kohtaukset, joissa Ethan Hawke näyttelee Chet Bakeria näyttelevää Chet Bakeria ovat Born to Be Bluessa mustavalkoisia erotuksena muuten värillisestä kuvasta. Born to Be Bluessa näytetään kohtauksia, joissa elokuvaa kuvataan, ja joissa Baker yrittää tehdä selvää siihen astisesta elämästään ja siitä, miten Bakerista tuli paitsi menestyvä trumpetisti myös ihmissuhteissaan epäluotettava narkomaani. Näytellyt kohtaukset ovat kuitenkin elokuvassa myös Bakerin takaumia.

Elokuvaproduktiossa Bakerin vastanäyttelijänä on hänen entistä kumppaniaan näyttelevä Jane, josta tulee pian Bakerin rakastettu myös lavasteiden ulkopuolelle. Jane pysyy trumpetistin rinnalla myös sen jälkeen, kun huumediileri hakkaa Bakerin niin, että tuhoaa tämän hampaat. Tapahtuman seurauksena Baker menettää soittokykynsä ja elokuvan teko keskeytetään.

Born to Be Bluessa seurataankin valtaosin Bakerin kivualiasta yritystä oppia soittamaan instrumenttiaan uudella tavalla, syntyä uudelleen paitsi trumpetistina myös ihmisenä, rakastajana, ex-narkomaanina. Sen jälkeen, kun Baker menettää hampaansa, pyrkii hän pysymään kuivilla paitsi Janen ja trumpetin soiton, myös uuden metadon-hoidon avulla.

Ethan Hawke tekee loistavan roolityön Bakerina. Baker herättää sääliä, on hedonistinen, itsekeskeinen ja kypsymätön, ja sitten katsoessaan toista katsoo tarkemmin kuin kukaan muu. Baker ja Hawke ovat läpi elokuvan auki uskomattomalla herkkyydellä ja jonkinlaisella viattomuudella. Baker ei kuitenkaan muserru takautumiensa tai tilanteensa alle, vaan luo niistä ääntä, syvää, niin kutsuvaa sinistä.

Myös muut näyttelijäsuoritukset ovat hyviä. Carmen Ejogo Janen roolissa on vaivattoman monitahoinen. Jane huolehtii Bakerista, ja vie tämän toipumaan ensin vanhempiensa maatilalle Oklahomaan ja ottaa sitten tämän asumaan luokseen Tyynen valtameren rannalle pysäköityyn pakuun. Bakerin ja Janen suhteen kautta Born to Be Bluen voi tulkita etsivän vastausta paljon yleisempään kysymykseen siitä, miten monta kertaa pettänyt ihminen löytää rinnallensa jonkun uuden, joka on valmis auttamaan tätä. Jane jää, vaikka tietää Blukemansa käsikirjoituksen kautta kaiken Bakerin menneisyydestä. Myöskään Baker ei pyri tekemään itsestään Janelle muuta kuin on.

Myös Callun Keith Rennie suoriutuu taidokkaasti Dickinä, jolla on Bakerin elämässä kaksoisrooli levy-yhtiöpomona ja ystävänä. Itselleni jazzin maailma on täysin tuntematon, mutta Born to Be Blue näyttää kiinnostavasti siitä sen, mikä tietysti on ilmeistä kaikille ammatillisille ja muille kentille: että niillä on tietyt portinvartijat, ja kentillä käydään kilpailua, jossa pienetkin eleet itselle merkityksiltä muilta ovat niin kovin tärkeitä.

Ehkä huumeet ja soittaminen ovat keinoja, joiden avulla Baker pääsee käsiksi johonkin, mitä ei tavoita muuten. Ehkä aineiden kautta hän pystyy tuntemaan paremmin sävelet, ja ehkä vain sävelten kautta hän pystyy olemaan todella suhteessa muihin sekä itseensä. Ehkä vain sillä tunteella on väliä, ja ehkä silloin loppujen lopuksi suhteiden vaihtuvuus tai se kehen on suhteessa, ei ole niin merkityksellistä. Ja on varmasti myös muuta, halu saada suosiota ja tulla tunnustetuksi. Ehkä, mutta on lopulta mahdotonta tietää, mistä kaikesta todella on kyse. Se, mikä Bakeria tyydyttää, joka tapauksessa satuttaa Born to Be Bluessa ympärillä olevia, jotka asettuvat suhteessa trumpetistiin huolehtijan rooliin.

Luin jostakin kritiikistä, että Born to Be Bluen vapaamuotoinen tulkinta Bakerin elämäkerrasta sopii hyvin jazz-musiikin olemukseen. Myös elokuvan visuaalinen maailma on hyvin tyylikäs, olematta liian huoliteltu. Etenkin Jane ilmaisee elokuvassa itsestään paljon tavallaan arkisten, mutta kuitenkin eleganttien, luovien, älykkäiden ja lempeiden asuvalintojen kautta. Rakastin elokuvassa sitä, miten tarkkaan valitut vaatteet Janella on aina pakussa asumisesta huolimatta. Okei, ja se yksinäisenä meren rannassa seisova pakukinhan on vaan yksinkertaisesti really cool.

Hidas jazz, joka koskettaa niin montaa asiaa itsessä, asioita, joita on mahdotonta eritellä, joiden ei edes tiedä olevan, tai jotka hyväksyy, mutta joiden kanssa ei jaksa tai halua jäädä istumaan iltaa, elleivät ne sitä kovaäänisesti ja kamppaamalla vaadi, on tietysti oleellinen elokuvaan ja sen tunnelmaan upottava tekijä. Born to Be Blue on savuverhoa, samettia, pölyn läpi siivilöityvää Kalifornian valoa ja meren harmaita kuohuja. Jossain toisessa tilanteessa, jonain toisena päivänä, se olisi saattanut jäädä häiritsemään minua, olisin saattanut huomata siitä hyviä ja huonoja puolia ja jatkaa eteenpäin. Marraskuisena sunnuntai-iltana, pehmeässä elokuvasalissa, hieman liian pitkään jatkuneen juhlinnan jälkeen, se tuntui kuitenkin menevän minussa kaiken läpi.