Saara Turusen Rakkaudenhirviön lähtökohtana on päähenkilön havainto ja itse itselleen esittämä kysymys siitä, miksi hän ei voi sanoa, ”kotimaani on paras paikka maan päällä, minun maani on kaunein, äitini rakkain”, vaikka se on joillekin ihan helppoa. Päähenkilö tietää intuitiivisesti, että sanomisen vaikeutta selittää tunne siitä, että itsessä on tyhjä kohta. Se tyhjä kohta taas johtuu siitä, että on jotenkin jäänyt vaille rakkautta. Ja jälkikäteen on helppo nähdä, että se rakkaudettomuus on saanut pakenemaan yhä kauemmas ja etsimään sitä rakkautta ihan kauheasti ja vaikka mistä. Mutta siellä muualla Rakkaudenhirviö on oppinut, että sitä tyhjää kohtaa ei pysty täyttämään, ainakaan mikään muualla saatu rakkaus.

”Kauan sitten sydämeeni jäi tyhjä kohta ja niin minusta tuli rakkaudenhirviö. Minä pakenin. Lähdin juoksemaan ja juoksen vieläkin, sillä rakkaudenhirviö on sellainen, joka juoksee. Se juoksee aina vaan, sillä se etsii jotain paikkaa, jonne se kuuluisi, ja ihmistä, joka sitä rakastaisi niin paljon, että tyhjä kohta sen sydämessä täyttyisi. Mutta tyhjä kohta ei koskaan täyty, ei vaikka sinne kaataisi kaiken rakkauden maailmasta. Rakkaudenhirviö ei vain tiedä sitä ja niinpä se menee aina vain kauemmas.”

 Saara Turusen autofiktiivisessä esikoisteoksessa Rakkaudenhirviö on periaatteessa hyvin selkeä lähtökohta, jopa kysymyksenasettelu, josta käsin päähenkilö katsoo menneeseen. Rakkaudenhirviöstä tekee kuitenkin erityisen sen episodirakenne. Episodirakenteen ansiosta Rakkaudenhirviö ei ole romaanina liian yksiviivainen. Päinvastoin, se paljastuu melko monitahoiseksikin kuvaukseksi kulttuurin ytimessä olevista normeista ja niiden vaikutuksesta ihmisen elämänkulkuun.

Itse koin, että  Rakkaudenhirviö ja sen episodit jakaantuvat ennen kaikkea kahteen eri osioon päähenkilön iän ja toisaalta tapahtumapaikkojen mukaan. Ensimmäinen osista sijoittuu 1980- ja 1990-lukujen itäsuomalaiseen pikkukylään, ja se luo taustan myöhemmin kuvattavalle pakenemiselle, joka jatkuu ensin pääkaupunkiseudun taidekouluihin ja sittemmin moneen eri otteeseen ulkomaille, muun muassa Lontooseen ja Espanjaan. Ensimmäisessä osiossa kertoja havainnoi tapahtumia lapsen konkreettisesta ja selittävästä näkökulmasta.

Rakkaudenhirviö mahdollistaa kaltaisilleni 1980-ja 90-luvuilla Itä- tai Pohjois-Suomessa lapsuutensa eläneille jonkinlaisen lapsuusmuistobingon, niin monta aikakauden tunnelman rakentanutta asiaa ja tekemistä episodeihin on taltioitu. Ainakin vihreät kuulat, valkokiviset omakotitalot, kaupungin vuokra-asunnot, armeijan uimahalli, talvisota-elokuva, lada ja Nancy tulevat mainituiksi. Niiden ympärille kuvittelen metreittäin, korkeuksiin kohoavaa puupanelointia.  Kuulostaa hassulta, mutta Turusen luomassa kirjallisessa todellisuudessa  havahduin ensimmäisiä kertoja siihen, miten noiden kaikkien asioiden yhdessä muodostama todellisuus ei enää leiju epämääräisenä pölymuodostelmana Itä- ja Pohjois-Suomen yllä, eikä sitä sellaisenaan enää ole oikeastaan olemassa. Se tuntuu tietysti omituiselta, kun yhtä lailla kuten Rakkaudenhirviölle, myös itselle tuo todellisuus on ollut joskus ainoa mahdollinen, jonka on tiennyt. Siksi Rakkaudenhirviön kirjallinen simulaatio, jonne voi lukea itsensä sisään, ja jonka voi tarvittaessa näyttää myös jollekin toiselle, että se ymmärtäisi edes vähän, tuntuu niin tarpeelliselta ja jotenkin hyvin ajoitetulta. Kummallista, miten noista vuosikymmenistä, ja nimenomaisesti niissä eletystä lapsuudesta on tullut nyt jotain, jota voidaan pohtia reflektiivisesti osana itseä ja meitä, mutta johon ei voi enää ostaa bussilippua. 

Vaikka omaan makuuni lapsuus kestää Turusen romaanissa sivumääräisesti hieman liian pitkään, ajattelen, että ajankuvan ja pikkukylän tarkalla taltioinnilla Rakkaudenhirviössä selitetään sitä, miten oleellisia nuo kaikki asiat ovat olleet sen kannalta, miksi Rakkaudenhirviöstä tuli Rakkaudenhirviö. Lapsuutta käsittelevissä episodeissa Rakkaudenhirviössä kuvataankin jotain tiettyä aikakautta sitkaampaa: kulttuurista ideaalia ”tavallisuudesta”. Tavallisuuden ideaali on Rakkaudenhirviössä vähitellen löytyvä vastaus siihen, miksi kertoja tuntee itsensä niin rakkautta vaille jääneeksi. Koska tavallisuus on suorituksia, toisten katsominen tavanomaisuuden normatiivisesta näkökulmasta aiheuttaa sen, etteivät ihmiset tule rakastetuksi omana itsenään, tai näiden tarpeet eivät tule välttämättä huomioiduksi. Kipeimmin tämä tulee esille Rakkaudenhirviössä kertojan ja tämän äidin välisessä suhteessa.

”Tavallisuuden” sisältö  määrittyy jatkuvasti käytännöissä, joiden luetteleminen on käytännössä mahdotonta. Turusen romaanissa tavanomaisuudesta saa kuitenkin melko kattavan kuvan eri episodien kautta. Episodit ovat usein hauskoja ja aina erittäin tarkkanäköisiä. Turunen on hyvin taidokas havainnoimaan ihmisten toimintaa yhtäaikaisesti suoraan, mutta kuitenkin hieman sivusta, esimerkiksi lapsen näkökulmasta niin, että konventioiden ydin kyseenalaistuu.

 Rakkaudenhirviössä kirjoitetaan myös monin paikoin oivaltavasti auki, miten tavanomaisuuden vaade on sukupuolittunut.

”turhamainen nainen ei suostu menemään koulun discopäivään kansallispuvussa, vaan huutaa lattialla, kunnes kansallispuku puetaan väkisin hänen päällensä. Turhamainen nainen istuu metsässä kansallispuku yllään koko discopäivän ajan ja tarkkailee lintujen elämää. Pimeän tullen hän vaeltaa kotiin kansallispuvun tukkanauha tuulessa lepattaen.”

Turusen teksti resonoi vahvasti yhteiskunnallisen nykytilanteen kanssa. Vaikka tämä ei ole Rakkaudenhirviön kysymyksenasettelu, voidaan tulkita, että romaanissa tavanomaisuuden kulttuurinen vaade esitetään vastauksena vihapuheeseen ja -rikoksiin ja ylipäätään kulttuuriseen kykenemättömyyteen sietää erilaisuutta. Tavanomaisuuden vaade on paitsi muiden ja itsenhallinnan väline, mutta myös eräänlainen turvariepu.

Rakkaudenhirviössä kertojaäänten murros on vahva päähenkilön päästessä korkeakouluopintoihin. Minusta Turunen on kirjoittanut toiseen kertojaääneen taidokkaasti sen, ettei päähenkilö itse aivan tiedä, mistä jonkinlainen tylppä pinta hänessä johtuu, tai miten hän ei saa siitä kiinni.

”Kuuntelen hiljaa. Kuuliko kukaan? Se olisi kamalan noloa. Tavallinen nainen ei elä näin. Vain mielisairas nainen makaa sängyllä keskellä päivää ja oksentaa lavuaariin. Tavallisuutta ei ole, tavallisuus on paradoksi, minän sanon itselleni, ja silti haluaisin olla tavallinen. Se olisi niin paljon helpompaa kuin tämä.”

Rakkaudenhirviön episodimainen rakenne mahdollistaa sen, että romaanissa yleistä tavanomaisuuden teemaa ja pohjaa vasten käsitellään useita eri asioita, kuten syömistä ja sen hankaluutta, homoseksuaalisuutta ja riippuvuutta muista. Moni episodeista liittyy jollain tavalla häpeän eri kokemuksiin. Itselleni yksi tärkeimmiksi teemoista oli oman ”armolahjan” etsiminen.

Rakkaudenhirviössä päähenkilö hakeutuu toistuvasti kirjoittamisen pariin, mutta etääntyy siitä kuitenkin aina uudelleen, ja aina etääntyessään vaikuttaa voivan pahoin.  Olisin kovin toivonut, että Rakkaudenhirviö olisi päättynyt jonkinlaiseen katharsikseen, jossa päähenkilö olisi vielä selkeämmin sekä ymmärtänyt kirjoittamisen tapanaan olla maailmassa, että tullut rakastetuksi kirjoittamisensa kautta. Rakkaudenhirviö ei kuitenkaan pääty näin. Siinä mielessä se on ihanaa, että näin romaani pysyy uskollisena juurevalle maailmankuvalleen. Ylipäätään pidin kovasti siitä, miten Rakkaudenhirviössä huomioidaan todellisuuden niin monin eri tavoin kerrostuva epätasa-arvoisuus. 

Rakkaudenhirviö on aikalaiskuvaus ja kasvukertomus, mutta myös melko tarkka tutkielma siitä, millaista väkivaltaa kulttuuriset normit voivat tehdä. Rakkaudenhirviössä osoitetaan hienosti, miten normeista vapautuminen tai  oman itsen hahmottaminen ei ole heureka-hetkiä, vaan hidasta, usein yksinäistä kulkua sisällä liukastelevan, painavan saippuapalan kanssa. Turunen on taitava kirjoittaja ja havainnoija, joka ei pelkää laittaa itseään alttiiksi, ja joka sai näin auki lukijana myös minut. Rakkaudenhirviötä lukiessa huomasin saman aukeaman aikana ensin nauravani kyyneleet silmissä, ja sitten samojen kyynelten valuvan heti kohta jostain kipukohdasta Turusen kirjoittaessa sekä siitä, miltä asiat näyttävät, että miltä ne tuntuvat. Näin äkkivääränä Turusen rytmi on kovin nautinnollinen ja vie mukanaan.