Vankina parisuhteessa
Sinä olet henkisen väkivallan uhri! Nämä oli pysäyttävät sanat, jotka tyttäreni lausui minulle muutama kuukausi kotoa poismuuttamisen jälkeen.
Se oli pysäyttävä hetki, joka muutti elämä kulun, vaikka en sitä silloin heti ymmärtänytkään. Elin uusperhe-elämää, joka ulkoa katsottuna oli idyllistä; omakotitalo, lapset, koira, kesämökki, vene ja säännöllisiä ulkomaanmatkoja. Todellisuus oli kuitenkin muuta. Olin niin kovasti halunnut kaiken toimivan, että olin ”omilla kompromisseillani” huomaamattani muokannut elämästämme juuri sellaisen kun puolisoni halusi.
Yritin olla joka tilanteessa erittäin myötäilevä, jotta välttyisimme konflikteilta. Minusta tuli mestari selittelemään ja puolustelemaan ”meidän ratkaisuja ja päätöksia”. Mikäli uskalsin sanoa oman, mieheni mielipiteesta poikkevan, mielipiteen oli helvetti irti. Mykkäkoulusta ja syytöksistä tuli arkipäivää. En osannut tehdä mitään oikein; en ollut hyvä äiti saatikaan hyvä puoliso ja tiskikonettakaan en täyttänyt oikein. Lopulta ovien paiskomiseen, niskojen nakkelemiseen ja päivien puhumattomuuteen ei ollut mitään syytä, jonka olisin ymmärtänyt, eikä niitä minulle kerrottu vaikka yritin kysyä. Ajan myötä kotioven avaamisesta ja siitä sisään astumisesta tuli ahdistava pakko, koska en ikinä tiennyt mikä minua odotti. Jokaisen uuden kohtauksen myötä pieni osa minua kuoli.
Kuultuani tyttäreni hätkähdyttävät sanat ensimmäinen reaktio oli kiukku ja kieltäminen. Pienen ajan kuluttua rupesin kuitenkin todenteolla pohtimaan ja analysoimaan elämääni. Kuva ei ollut kaunis; olin lopettanut yhteydenpidon ystäviini, en halunnut mitään sosiaalista elämää ellei ollut pakko, elämäni oli suoriutumista päivästä toiseen ilman minkäänlaista elämäniloa. Olin kadottanut identiteettini. Eniten surua ja itsesyytöstä aiheutti paha olo, jota olin aiheuttanut lapsilleni, joita minun olisi kuulunut suojella.
Nykyään olen suhteellisen sujut menneiden vuosien kanssa. Olen käynyt tapahtunutta läpi lasteni kanssa ja pyytänyt heiltä anteeksi. Prosessi on ollut kivulias, mutta olen selvinnyt. Tänä päivänä avatessani kotiovea tunnen kiitollisuutta ja iloa siitä, että saan elää normaalia elämää ja ympärilläni on ihmisiä, jotka rakastavat minua ja välittävät oikeasti hyvinvoinnistani.
Ellu