Kotiseutu ennen, kotiseutu nyt

Vietin ison osan kuluneesta kesästä kotiseudullani Nurmeksessa. Se tapahtui puoliksi vahingossa, kun alkuvuodesta tein paniikissa työhakemuksia sinne tänne. Tiesin, että paikallislehden paikka aukeaisi vanhalle tekijälle, jos lehti ylipäätään olisi palkkaamassa ketään.

Myös viime vuoden kesän vietin Nurmeksessa. Vietin välivuottani, tein avustajantöitä ja odotin kuumeisena päätöstä koulupaikasta. Koulupaikka aukesikin, työpaikka ei. Ei ainakaan oman alan, ei heti. Maaliskuussa sain kuulla, että voisin aloittaa osa-aikaiset avustajantyöt Jyväskylässä. Vaikka työ ei ole varsinaisesti omaa alaani, minua ei haittaa tehdä sitä muun elämän ohella. Kesä oli kuitenkin pyhitetty paikallislehdelle.

Huomaan suhteeni kotiseutuun mutkistuneen vuosien varrella. Nurmes oli pitkään ainoa koti jonka tunsin: Joensuu jäi koronavuosina etäiseksi tyhjiöksi, jossa asuntoni sattui sijaitsemaan. Ensimmäisen yliopistovuoden jälkeen tuntuikin luonnolliselta palata kesätöihin Nurmekseen. Kun Joensuusta tuli oikea koti, halusin kokea kesän töineen siellä.

Nurmes on ollut minulle kiintopiste, jonne on voinut palata silloin kun ei ole tiennyt, mitä muuta tehdä. Joskus itsenäinen ja aikuinen elämä muualla on yksinkertaisesti liikaa. Silloin tekee hyvää palata sen pariin, minkä tuntee: humisevien havumetsien, pihalla vaeltavien kanojen, järven pinnan alle uppoutuvien korvien.

Kuitenkin ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntuu, että tiedän mitä teen myös kotikaupungissa. Tai ehkä ensimmäistä kertaa luotan siihen, että asiat järjestyvät, vaikken ihan tietäisikään. Ensimmäistä kertaa tulevaisuus ei pelota, vaan innostaa. Jyväskylästä on tullut rakas vasta vuodessa. Siellä ovat kaverit, poikaystävä, oma huone ja tila, kaikki mahdollisuudet. Minulta ei puutu mitään.

Saadessaan jotain joutuu aina myös luopumaan jostain. Huomaan, että otteeni Nurmekseen hämärtyy ja lipsuu. Vanhoista tutuista on tullut etäisempiä. Mieli pyörii Jyväskylässä vaikka tiedän, ettei se sieltä minnekään minun poissaollessani katoa. Muutaman viikon Nurmeksessa oleskelun jälkeen tuntuu, että olisi aika lähteä, palata kun kaipuu taas iskee.

Velvollisuudentunto muuttotappioista synnyinseutua kohtaan pureutuu syvälle. Välillä se nousee pintaan nostalgianhuuruisena vetistelynä ja epämääräisinä haaveina siitä, mitä Nurmes voisi olla minulle ja muille. Välillä hiljaisena kiukkuna ja kylänraitin kivien potkiskeluna: mitä minä voin itseäni isommalle ilmiölle? Ette voi syyllistää minua palaamaan, yrittäkääpä vain!

Varmaankin suhtaudun tähän kaikkeen liian dramaattisesti. Kahdenkympin puolivälissä sitä vain alkaa huomaamaan, että omat asumispäätökset kiinnostavat muitakin kuin itseä. Vanhan kauppalan avoimissa ovissa nuorille pariskunnille esitellään talon vanhaa kaakeliuunia ja takaikkunan järvinäkymää. Luonto lähellä, etätyömahdollisuudet, turvallinen kasvuympäristö tuleville lapsille. Voin melkein tuntea kiinteistönomistajien sormien menevän toivosta ristiin.

Kaikki tietävät, että opiskelijat muuttavat milloin minnekin. Vaikka minunkaan ikäryhmääni ei voi varsinaisesti kutsua juurtuneeksi, alamme jo itsekin pohtia, että jospa seuraavasta asuinpaikasta ei tarvitsisikaan livistää ihan heti. Se ei tarkoita vakiotyöpaikkaa tai perheen perustamista, vaan ajatusta siitä, että jossain voisi viihtyä pidempäänkin kuin on pakko. Ajatusta kodista.
Koti Oma elämä Ystävät ja perhe

Vahingossa aikuinen

Viisi vuotta sitten kirjoitin aikuisuudesta kypsässä 20 vuoden iässä. Vaikka allekirjoitan edelleen monet silloisista sanomistani, en voi olla ajattelematta, etten tiennyt vielä mistään mitään. Tiedän kyllä, ettei 25 vuottakaan ikänä ole osoitus juuri minkäänlaisesta auktoriteetista. Silti, tässä tulee se mitä ajattelen aikuisuudesta näin “oikeasti” aikuisena.

Aloin havaita itsessäni huolestuttavia aikuisuuden merkkejä ensimmäisen kerran viime kesänä. Olin kesätöissä avustajana ja saanut juuri asunnon Jyväskylästä. Ajoin päivät ympäri kyliä asiakkaiden luona, illat pohdin muuttoa, sitä, miten ja mistä saisin ostettua sängyn ja kannattaisiko ottaa pörssisähkö.

Olen huomannut, että aikuisuus saattaa saada yliotteen, jos ei ole varovainen. Elämä ei saisi olla velvollisuusputki, jossa odotetaan jatkuvasti seuraavaa viikonloppua, seuraavaa lomaa, seuraavaa elämää. Silloin saattaa unohtaa, mitä tekee itsensä vuoksi, mitä muiden (oletettujen) odotusten vuoksi. Unohtaa, mistä asioista pitää oikeasti ja mitkä ovat vain osa pakollista aikuisuusperformanssia.

Aikuisellakin toki on vapaa-aikaa. Se on vain usein kovin aikataulutettua. Menoista kavereiden kanssa joutuu sopimaan viikkoja (ulkopaikkakuntalaisten kanssa kuukausia) etukäteen. Silti viime hetkellä voi tulla flunssa, sosiaalinen väsymys tai yllätyskutsu töihin. Aikuisuus on ikävöintiä.

Toisaalta aikuisuus on myös rehellisyyttä ja empatiaa, ainakin hyvinkasvatetuilla yksilöillä. Aikuinen voi sanoa, että nyt väsyttää, en jaksakaan tulla. Ja toinen aikuinen ymmärtää. Aikuinen voi sanoa jos toinen aikuinen on loukannut tahtomattaan, ja sitten siitä keskustellaan. Kuten aikuiset.

Aikuisuus on samanaikaista epä- ja itsevarmuutta. Epävarmuutta siksi, että vuosi vuodelta tulee isompia päätöksiä tehtäväksi tässä kaoottisessa maailmassa. Itsevarmuutta siksi, että tietää senkin maailman olevan samanlaisten pelokkaiden nyhveröiden rakentama. Enää ei tarvitse hyväksyä selitykseksi sitä, että näin asiat nyt vaan ovat tai ennenkin on tehty näin. Aikuinen näkee epäkohdat, mutta on aikuisen oma asia, haluaako niihin puuttua vai sietää vain. Aikuisuus on olankohautus välillä vakavillekin asioille.

Olen joutunut näkemään paljon vaivaa sen eteen, että saisin säilytettyä lapsenmielen rippeet itsessäni. Jottei minusta tulisi yksi niistä kivikasvoisista aikuisista, jotka suuttuvat jokaiselle, jotka kehtaavat hidastaa heidän rytmiään. Kyllä, aikuisella on velvollisuuksia. Ei ole hyvä idea ottaa lopareita vaan jotta voisi tehdä jotain kiinnostavampaa tai hauskempaa. 

Sen sijaan kannattaa tehdä kerran päivässä tai edes viikossa jotain hauskaa ja mahdollisimman hyödytöntä. Sarjan katsominen voi olla hyvä idea väsyneelle, joskus aktiivinen tekeminen virkistää paremmin. Minä olen alkanut tekemään kollaaseja ja jäätelöä.

Olen joutunut huomaamaan, etten aina ole se aikuinen joka joskus kuvittelin olevani. En ole rohkea tai oikeamielinen, vaan itsekäs ja väsynyt. En läheskään jaksa taistella niiden periaatteiden puolesta, jotka vielä muutama vuosi sitten olivat minulle elämän ja kuoleman kysymyksiä.

Toisaalta minusta on tullut lempeämpi itselleni ja muille. Olen tajunnut, ettei suurin osa ihmisistä tarkoita pahaa silloinkaan, kun tekevät vääryyksiä. Se ei oikeuta vääryyksien tekemistä, mutta avaa väylän niiden rakentavampaan käsittelyyn. Ja jos vääryyksien tekijä ei tunnusta virheitään tai ei ole valmis keskustelemaan niistä – no, sanotaan niin, että jotkut meistä eivät koskaan kasva aikuisiksi. 

Aikuisuus on tasapainoilua sen välillä mitä on, mitä voisi tai haluaisi olla ja mitä ei ainakaan tahdo olla. 25 vuotta ei ole hassumpi ikä tutkia tätä maailmaa. Tiedän jo hieman kuka olen, mitä haluan ja mitä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan. Parhaiten tiedän kuitenkin sen, että suurinta osaa en vielä tiedä. Se tekeekin seuraavista 25 vuodesta niin jännittävät.

Puheenaiheet Oma elämä