Viisi vuotta sitten kirjoitin aikuisuudesta kypsässä 20 vuoden iässä. Vaikka allekirjoitan edelleen monet silloisista sanomistani, en voi olla ajattelematta, etten tiennyt vielä mistään mitään. Tiedän kyllä, ettei 25 vuottakaan ikänä ole osoitus juuri minkäänlaisesta auktoriteetista. Silti, tässä tulee se mitä ajattelen aikuisuudesta näin “oikeasti” aikuisena.

Aloin havaita itsessäni huolestuttavia aikuisuuden merkkejä ensimmäisen kerran viime kesänä. Olin kesätöissä avustajana ja saanut juuri asunnon Jyväskylästä. Ajoin päivät ympäri kyliä asiakkaiden luona, illat pohdin muuttoa, sitä, miten ja mistä saisin ostettua sängyn ja kannattaisiko ottaa pörssisähkö.

Olen huomannut, että aikuisuus saattaa saada yliotteen, jos ei ole varovainen. Elämä ei saisi olla velvollisuusputki, jossa odotetaan jatkuvasti seuraavaa viikonloppua, seuraavaa lomaa, seuraavaa elämää. Silloin saattaa unohtaa, mitä tekee itsensä vuoksi, mitä muiden (oletettujen) odotusten vuoksi. Unohtaa, mistä asioista pitää oikeasti ja mitkä ovat vain osa pakollista aikuisuusperformanssia.

Aikuisellakin toki on vapaa-aikaa. Se on vain usein kovin aikataulutettua. Menoista kavereiden kanssa joutuu sopimaan viikkoja (ulkopaikkakuntalaisten kanssa kuukausia) etukäteen. Silti viime hetkellä voi tulla flunssa, sosiaalinen väsymys tai yllätyskutsu töihin. Aikuisuus on ikävöintiä.

Toisaalta aikuisuus on myös rehellisyyttä ja empatiaa, ainakin hyvinkasvatetuilla yksilöillä. Aikuinen voi sanoa, että nyt väsyttää, en jaksakaan tulla. Ja toinen aikuinen ymmärtää. Aikuinen voi sanoa jos toinen aikuinen on loukannut tahtomattaan, ja sitten siitä keskustellaan. Kuten aikuiset.

Aikuisuus on samanaikaista epä- ja itsevarmuutta. Epävarmuutta siksi, että vuosi vuodelta tulee isompia päätöksiä tehtäväksi tässä kaoottisessa maailmassa. Itsevarmuutta siksi, että tietää senkin maailman olevan samanlaisten pelokkaiden nyhveröiden rakentama. Enää ei tarvitse hyväksyä selitykseksi sitä, että näin asiat nyt vaan ovat tai ennenkin on tehty näin. Aikuinen näkee epäkohdat, mutta on aikuisen oma asia, haluaako niihin puuttua vai sietää vain. Aikuisuus on olankohautus välillä vakavillekin asioille.

Olen joutunut näkemään paljon vaivaa sen eteen, että saisin säilytettyä lapsenmielen rippeet itsessäni. Jottei minusta tulisi yksi niistä kivikasvoisista aikuisista, jotka suuttuvat jokaiselle, jotka kehtaavat hidastaa heidän rytmiään. Kyllä, aikuisella on velvollisuuksia. Ei ole hyvä idea ottaa lopareita vaan jotta voisi tehdä jotain kiinnostavampaa tai hauskempaa. 

Sen sijaan kannattaa tehdä kerran päivässä tai edes viikossa jotain hauskaa ja mahdollisimman hyödytöntä. Sarjan katsominen voi olla hyvä idea väsyneelle, joskus aktiivinen tekeminen virkistää paremmin. Minä olen alkanut tekemään kollaaseja ja jäätelöä.

Olen joutunut huomaamaan, etten aina ole se aikuinen joka joskus kuvittelin olevani. En ole rohkea tai oikeamielinen, vaan itsekäs ja väsynyt. En läheskään jaksa taistella niiden periaatteiden puolesta, jotka vielä muutama vuosi sitten olivat minulle elämän ja kuoleman kysymyksiä.

Toisaalta minusta on tullut lempeämpi itselleni ja muille. Olen tajunnut, ettei suurin osa ihmisistä tarkoita pahaa silloinkaan, kun tekevät vääryyksiä. Se ei oikeuta vääryyksien tekemistä, mutta avaa väylän niiden rakentavampaan käsittelyyn. Ja jos vääryyksien tekijä ei tunnusta virheitään tai ei ole valmis keskustelemaan niistä – no, sanotaan niin, että jotkut meistä eivät koskaan kasva aikuisiksi. 

Aikuisuus on tasapainoilua sen välillä mitä on, mitä voisi tai haluaisi olla ja mitä ei ainakaan tahdo olla. 25 vuotta ei ole hassumpi ikä tutkia tätä maailmaa. Tiedän jo hieman kuka olen, mitä haluan ja mitä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan. Parhaiten tiedän kuitenkin sen, että suurinta osaa en vielä tiedä. Se tekeekin seuraavista 25 vuodesta niin jännittävät.