Kahden perheen yhdistäminen

Meillähän on nyt tämä välimatka tässä kahden perheen välissä. Viikonloppuisin nähdään, mutta silloinkin joka toinen viikonloppu Miehen lapset ovat äidillään (jos on). Me nähdään loppujen lopuksi aika harvoin. Mä oon jo kauhulla ajatellut sitä millaisen myrskyn se aiheuttaa, kun yhdistetään nämä perheet.
Mun Tyttö on niin pieni, että se varmasti sopeutuu helposti, kun saa vaan oman rauhan. Kun isäkään ei ole elämässä mukana, niin se ei ole millään tavalla sekoittamassa soppaa.
Koska me ollaan päätetty, ettei muuteta ”tänne” eikä ”sinne”, niin mä joudun pois kaupungista, jossa on ikäni asunut. Mulla jää kaikki tänne. Mä en ole tottunut pitkiin välimatkoihin (kauppa on pitkällä, jos sinne on yli kilsa) ja mun mielestä toimiva joukkoliikenne on ihmisen perusoikeus. Itsehän mä pois haluan, mutta en usko, että se silti tulee olemaan helppoa.
Mies on asunut muuallakin kuin kotipaikkakunnallaan, mutta siellä sillä kuitenkin on kaikki. Se on sentään tottunut välimatkoihin ja sen mielestä on ihan ok asua landella.
Me ollaan yhdessä päädytty ratkaisuun, että kun me muutetaan yhteen, niin me aloitetaan uusi yhteinen elämä. Ei kummankaan kotipaikalla. Meidän molempien perheet vetää varmaan parit herneet nokkaan, mutta se ei ole meidän ongelma. Miehen kotipaikalla ei ole töitä, sieltä on liian pitkä matka mun työpaikalle, mutta siellä taas olisi isojen lasten suku ja äiti. Täällä taas olisi Tytön ja mun ihmiset ja töitä, mutta meillä ei ole varaa asua täällä. Ei me mihinkään Lappiin muuteta, mutta pois kuitenkin. Meidän omaan paikkaan. Sit kaikilla on meille ”pitkä” matka ja me saadaan olla rauhassa.
Suurin huoli mulla on kuitenkin Miehen lapsista. Kun minä ja ne asuu samassa kodissa, niin mä tiedän, että siitä tulee myrsky. Mun kodissa on mun säännöt ja mun kodissa käyttäydytään hyvin eikä se välttämättä sovi lapsille. Me ollaan jo Miehen kanssa puhuttu siitä, et kun me muutetaan yhteen, niin isot lapset alkaa tekemään kotitöitä ihan eri tavalla kuin nyt. Myös Miehen poika. Tietysti mun Tyttö tekee myös, mutta en ihan välttämättä halua, että kolmevuotias ripustaa mun pyykkejä mihinkään tai tyhjentää tiskikonetta. Mä niin tiedän, että meillä menee ensimmäinen vuosi pelkkiin perhepalavereihin ja sääntöjen opetteluun.
Ja oon huomannut Miehen poika on samanlainen kun mun veli. Se välttelee viimeiseen asti kaikkia hommia. Se ei siis voi laittaa kahta astiaa tiskikoneeseen. Jos pyydän sitä laittamaan lasit koneeseen, niin se laittaa vain omansa. Pyytämättä se ei tee mitään. Miehen tyttö taas laittais ne kaikki astiat ja sanoisi veljelleen, et pistätkö noi aamupalatarpeet jääkaappiin. Miehen poika jättäis jogurtin pöydälle, jos se ei oo sitä syönyt. Miehen poika tekee kaiken mahdollisimman hitaasti ja me ollaan monta kertaa sanottu sille, et ootko huomannut et sulla on kaksi kättä. Kun sen pitää laittaa maito jääkaappiin, niin se ottaa sen käteen ja menee jääkaapille. Seisoo puoli minuuttia jääkaapin edessä ja pohtii miten sen saa auki. Vie maidon takaisin pöydälle ja avaa jääkaapin oven. Hakee maidon ja laittaa sen jääkaappiin JOS jääkaapin ovi ei oo ehtinyt menee kiinni. Jos se on, niin se hermostuu ja alkaa kiukuttelee ”en mä saa sitä sinne”. Mun veli onnistui siinä, että sen ei koskaan tarvinnut tästä syystä tehdä mitään. Sen kuukausirahat tuli ilmaiseksi, koska ”ei sitä voi pitää ilman rahaakaan”. Mutta Miehen poikapa ei tiedä, että mä en ikinä tule suostumaan siihen. (Kyllä! Olen asiasta katkera!) Vieköön sitä maitoa, vaikka 78 viikkoa sinne jääkaappiin, mutta se vie. Jää sitten vaikka kaikesta kivasta paitsi. Musta yhden lusmuilu on niin epäreilua muita kohtaan, että mun kanssa se ei tule onnistumaan.

Onhan se ihan selvää, että ei se tule mitenkään seesteisesti menemään. Ei meistä kukaan ole mikään lammas, joka antaa kaikessa periksi. Mutta kyllä mä uskon, että me saadaan homma toimimaan, jos me vaan Miehen kanssa pysytään yhtenä rintamana ja selitetään lapsille asiat. Katotaan kun kahden vuoden päästä kirjoitan meidän uusioperhehelvetistä 😀
Ollaan jo nyt pidetty perhepalaverejä, jotta lapset tietää missä mennään. Ne on kuulemma Miehen pojan mielestä ikäviä tilanteita. Niin no onhan se tietysti ikävä kuulla kritiikkiä itsestään, mutta ollaan aina sanottu myös jotain hyvää, ettei se mene pelkäksi haukkumiseksi. Ja toinen vaihtoehtohan olisi se, että me vaan huudettais lapsille, eikä ne edes tiedä mitä ne on tehnyt, kun ei ne tiedä mitä niiltä odotetaan.

Harmi, ettei uhmaikäisen kanssa voi keskustella järkevästi. Ainakaan kovin usein 🙂

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *