Nyt alkaa ärsyttämään koko uusioperhetouhu
Juhannus meni ihan hyvin. Nimenomaan ihan hyvin. Ei ollut tylsää eikä tyhmää, ihan vaan muutama juttu otti päähän ja oli ihan kivaa. Mä en vaan ole tottunut olemaan ulkopuolinen ja se oli aika raskasta ja yksinäistä.
Miehen lapset sai valvoa niin myöhään kun ne halusi molempina iltoina. Se oli mun mielestä tosi ärsyttävää, koska ensinäkin ne on vielä ala-asteikäisiä lapsia, jotka tarvitsee unta ja nehän sitten heräsivät kahdeksan aikaan eivätkä nukkuneet päiväunia. Ne tappelee muutenkin ihan kamalasti, niin yliväsyneenä ne tappelee vielä enemmän. Mä en vaan kestä sellaisia väsyneitä lapsia, jotka huutaa ja pelleilee todella idioottimaisesti, ettei se enää ole hauskaa kenestäkään tai sitten ne alkaa mököttämään ihan mitättömistä asioista. Ja mäkin olisin halunnut viettää juhannusta.
Mä en halua olla humalassa lasten nähden ja monta juttua jäi kuulematta, koska alun jälkeen tultiin siihen tulokseen, ettei ne olekaan lasten korville. Mun ei tarvitse saada olla ollenkaan humalassa kun olen vastuussa lapsista, mutta esimerkiksi lauantai-iltana olin ilmeisesti niin väsynyt, et kahden punaviinilasillisen jälkeen mä vaan huomasin olevani humalassa ja se oli aivan puhdas vahinko. Ja lapset istui vieressä ja mun fiilis laski, niin et mä lähdin ennen lapsia nukkumaan. Siis sen jälkeen kun olin juonut kaksi litraa kokista ja syönyt jotain, että saisin sen humalan laskemaan. Joskus kolmen jälkeen heräsin siihen kun Miehen poika rymisteli viereiseen huoneeseen.
Onneksi lapset sentään meni toiseen mökkiin aamusta, koska siellä oli telkkari. Ja tavallaan se oli ihan oikein, että ne herätti ne Miehen sukulaiset tappelullaan eikä meitä, koska mä en olisi antanut niiden valvoa kumpanakaan iltana (tai no kokon ne olisi voineet katsoa ja toisena iltana valvoa vähän normaalia myöhempään, mutta maksimissaan kymmeneen) ja Mies oli myös sitä mieltä, että kun perjantaina ne meni vasta yhden aikaan nukkumaan, niin lauantaina ei tarvitse valvoa. Miehen sukulaiset oli sopineet lasten kanssa, että ne saa valvoa molempina iltoina. Mähän en tietenkään sanonut siihen yhtään mitään ja Mieskään ei sitten ruvennut väittämään vastaan. Sunnuntaina olikin sitten aika väsyneitä lapsia.
Ja nyt kun päästiin asiaan, niin mua niin ärsyttää toi mököttäminen. Ja se, et noi lapset saa sillä tahtonsa läpi kaikilta. Käytiin Korkeasaaressa ja lapset halusivat mennä sinne matkamuistokauppaan. Mä sanoin jääväni ulos, koska mä en jaksa kun ne kinuaa kaikkea mahdollista. No ei ne kauaa siellä olleet, kun tulivat ulos, niin Miehen Tyttö mökötti, koska se ei ollut saanut mitään. Mies yritti selittää, ettei se aio maksaa kymppiä pienestä nallesta, mutta mökötys vain jatkui ja jatkui. Mä en olisi yhtään ihmetellyt, jos se olisi saanut hyvitykseksi jotain.
Eilen lasten äiti oli mennyt selittämään Miehen Pojalle, että ne pääsisi sinne samana päivänä. No kun ne ei sitten päässytkään niin molemmat lapset alkoi itkemään. Ja se oli musta ihan ymmärrettävää, koska niillä on selvästi ihan kamala ikävä äitiä. Mutta illalla sitten mentiin kauppaan ja Miehen Poika olisi halunnut mennä vuokraaman leffaa. Eilen oli kuuma päivä eikä mun mielestä todellakaan mikään leffapäivä ja me sanottiin, että ei mennä. Ja Poika jankkas ja jankkas. Kun tultiin kaupasta, niin sanottiin, ettei se käy, että kello on jo niin paljon tai siis Mies sanoi, koska mulle oli ihan itsestään selvää, ettei me mennä. Poika rupesi mököttämään. Ja mun teki mieli oikeesti raivostua, että nyt toi saa riittää, mutten sanonut yhtään mitään. Mutta päätettiin mennä uimaan, mutta Mies esitti sen niin, että se olisi korvaus siitä, että me ei menty vuokraamaan leffaa. Sille päivälle oli ihan kiva päätös tehdä jotain kivaa, koska aamu oli mitä oli ja lapsilla oli mieli maassa, mutta se uiminen ei ollut korvausta mistään. Ja kaiken kruunasi se, että kun me tultiin pois sieltä uimasta, niin Miehen Tyttö vitkasteli siellä uimassa, niin et kaikki muut sai odottaa sitä.
Aina kun noille lapsille sanoo jotain ja ne alkaa mököttämään, niin niitä aletaan paijaamaan, että no voi voi. Mököttää saa mun puolesta, mutta ei se saa olla mikään keino saada tahtoaan läpi.
Ja mä en jaksa noiden lasten äitiäkään enää. Se soutaa ja huopaa siitä millon noi lapset menee sinne. Lapset soittaa sille ja itkee kun ne ei pääse. Ne ei ole olleet siellä kahteen kuukauteen ja niiden pitäisi olla siellä joka toinen viikonloppu ja se antaa niiden ymmärtää, et ne pääsee sinne pian ja peruu. Mä haluaisin lähteä heti lauantaina Helsinkiin (tai vaikka tänään), mutta jätetäänkö me lapset yksin kotiin, kun ne ei voi mennä äidilleen eikä niiden äiti tule hakemaan niitä Helsingistä. Me kuunnellaan täällä itkeviä ja raivoavia lapsia, kun se ei osaa käyttäytyä kuin aikuinen. Ja mun Tyttö ihmettelee miksi isommat lapset on vihaisia ja miksi ne kiukuttelee sille. Mä haluan tietää milloin me lähdetään tai me lähdetään kahdestaan.
Ja lapset oli vielä eilen niin väsyneitä, että sekin vaikutti niiden reaktioon, kun ne ei pääsekään äidille. Ja mulla ei ole mitään sitä vastaan, vaikka Miehen lapset olisi ihan aina meillä, mutta sitä vastaan mulla on, että niiden mieli pahoitetaan. Mun tekisi niin mieli raivostua ihan kaikille.
Lasten äiti ei koskaan tee mitään lasten kanssa. Ne ei käy edes ulkona. Ja me yritetään keksiä kaikkea kivaa tekemistä mihin meillä olisi varaa, koska me opiskellaan molemmat, niin rahaa on aika vähän, mutta joka kerta kun lapset ei saa mitä ne haluaa, niin ne valittaa kun me ei tehdä mitään kivaa ikinä. Mulla alkaa pikku hiljaa mitta täyttymään sitäkin.
Mulla olisi varaa viedä mun Tyttöä sellaisiin paikkoihin missä se tykkäisi käydä. Meillä olisi paljon erilaista tekemistä Helsingissä ja kaikki meidän ihmisetkin. Mutta mä olen ajatellut, että meidän on kivempi olla täällä, koska naapurissa on isoille lapsille kavereita ja täällä on vähän enemmän tilaa. Me aina mennään sellaisiin paikkoihin missä isot lapset erityisesti viihtyy ja joustetaan mun ja Tytön viihtymisestä. Helsingissä olisi vaikka mitä ilmaista tai lähes ilmaista tekemistä, mutta ei.
Mua on alkanut niin moni asia raivostuttamaan ja mä oon yrittänyt miettiä, että oonko ihan kohtuuton ja itsekäs. Mulla on koko ajan ikävä kotiin ja odotan ihan kauheesti sitä viikkoa kun me ollaan tytön kanssa ihan kahdestaan. Se on ainakin tyytyväinen siihen mitä me tehdään. Mä en uskalla puhua Miehellekään mitään, kun mä mietin, että oonko mä nyt ihan lapsellinen.
Mä vaan pelkään, että jossain hetkessä mulla napsahtaa ja mä sanon asioita, joita mä en halua sanoa. Eilen kun Miehen Poika jankkasi siitä leffasta, niin mun teki niin mieli sanoa, että pyydä äitiäs vuokraamaan tai muutaman kerran ”me ei tehdä mitään kivaa ikinä” -valituksen jälkeen, että onneksi pääsette kohta äidillenne tekemään kivaa.
Mulla ei kuitenkaan ole mitään velvollisuutta ajatella noita isoja lapsia pätkääkään, mutta mun mielestä perheessä ajatellaan kaikkia sen jäseniä.
Kiitos ja anteeksi!