Aikuinen avioerolapsi

Mun vanhemmat erosi keväällä. Ei mikään erikoinen uutinen sinäänsä, koska jatkuvastihan ihmiset eroaa, mutta mulle se oli kova paikka, joskin uskon, että aivan oikea ratkaisu heille. Ne on tapellut viimeiset viisi vuotta ihan jatkuvasti. Joka kerta kun sinne meni kylään, niin sai miettiä, että puhuukohan ne toisilleen ja mikä siellä on tunnelma. Jokaisen viikonlopun jälkeen sai miettiä, että taasko tapellaan milloin mistäkin. Se oli tosi raskasta, koska kun ne tappelee, niin koko ilmapiiri on kireä ja TOSI ahdistava.
Selväähän oli, että ne ei vaan osaa olla kahdestaan. Varmaan monelle vanhalle avioparille vaikea paikka opetella uudestaan olemaan kahdestaan ja tekemään sellaisia asioita, joihin ei kuulu lapsia. Viikot meni ihan hyvin, kun molemmat oli vaan koko ajan töissä, mutta viikonloppuna se toinen piti kohdata eikä kumpikaan tainnut oikein osata. Mun äiti on sellainen, joka tekee asioita, koska niin on aina tehty. Mökille mennään joka viikonloppu, kun niin on aina tehty, vaikka ei huvittais. Ja iskä ei sitten sano suoraan, ettei se halua.

Mutta niiden avioero on niiden asia ja ne saa itse selvittää välinsä tai olla selvittämättä enkä mä halua osallistua siihen. Yritin pysyä koko erosta niin kaukana kun mahdollista. Kaikki olisikin voinut mennä ihan täydellisesti, mutta sitten aivan yhtäkkiä äiti päätti, että mä olen valinnut puolen, koska olen auttanut iskää. Mä en vielä tänä päivänäkään tiedä mitä mä oon tehnyt väärin, koska äiti ei suostu puhumaan siitä. Tiedättehän: ”Jos et tiedä, niin ei sitten”. Ah niin järkevä tapa selvittää kaikki ongelmat… NOT! Se puhui kaikille kuinka mä en auta sitä, vaikka se pyytää. Ja se loukkasi mua niin paljon. Mä en mielestäni loukkaannu kovinkaan helposti.
Mä oon aina laittanut muiden auttamisen omien tarpeiden edelle. Mä oon valvonut yökaudet lukemassa tentteihin ja kirjoittamassa esseitä, jotta oon ehtinyt päivällä auttamaan, myös äitiä. Musta on aina ollut tärkeetä auttaa muita kun ne pyytää ja kun äiti on pyytänyt ihan mitä vaan, niin sille ei vaan ole voinut sanoa ei. Mä itse tarjosin silloin ihan alussa apua, jotta sen elämä olisi helpottunut, mutta kun mä en osaa lukea ajatuksia ja olla juuri silloin auttamassa kun hänelle sopii, niin mä oon paska lapsi. Äidin mielestä mun olisi pitänyt antaa Tytön nukahtaa autoon illalla ja mennä auttamaan sitä sellaisessa asiassa, jota ei sitten loppujen lopuksi hoidettu olenkaan.
Mutta mä en myöskään ole puhunut kenellekään, että miten tää oikeesti menee, koska mä en tarvitse mun elämään sellaisia ihmisiä, jotka haluaa uskoa vain sen toisen osapuolen version. Mulla ei ole mitään selitettävää.

Mä en vaan tiedä mikä mun rooli enää on. Olenko mä lapsi, joka mun äidin mukaan täytyy pitää aina erossa poissa aikuisten ongelmista? Olenko mä terapeutti, jolle saa haukkua toista vanhempaa minkä ehtii? Olenko mä likasanko, jota saa potkia ja jonne saa sylkeä, kun vituttaa? Olenko mä mun äidin holhooja, jonka pitää olla koko ajan huolehtimassa ja pitämässä huolta, että sillä ei ole pahamieli? Mikä mä oon? Sen mä tiedän, että mitään oikeutta mulla ei ole kuitenkaan puuttua tän eron syihin tai mihinkään muuhunkaan. Mä oon aina ollut hyvä tyttö, kun olen tehnyt hommat, pysynyt kotona ja ollut hiljaa.
Mä oon itkenyt jo niin monta kertaa tän eron takia, että tää tuntuu mun omalta erolta. Enkä mä oo itkenyt kertaakaan vielä sen takia, et musta olisi surullista kun mun vanhemmat eroaa. Mä olin keväällä niin ahdistunut yhdessä vaiheessa, etten pystynyt menemään kouluun vaan vein Tytön päiväkotiin ja tulin kotiin hyörimään ja itkemään. Paikallaan ei voinut olla enkä pystynyt keskittymään mihinkään, nukuttua en saanut (ja mulla ei ikinä mene yöunet mistään) ja itketti vaan. Onneksi Tyttö on päiväkodissa, koska sain päivät keskittyä itseeni ja jaksoin sen kanssa paremmin illat. Mä olin jo hakemassa siihen apua, kun se jotenkin laukesi, mutten enää muista miten.
Mä en oo koskaan uskonut pakenemiseen ja oon aina jäänyt ottamaan kaikki iskut vastaan ja yrittänyt taistella asiat selviksi. Nyt mä en enää jaksa. Musta on ollut helpottavaa päästä tänne maalle. Kauas kaikesta ja kaikista. Mä en enää itse pidä yhteyttä mun äitiin enkä pyydä sitä hoitamaan Tyttöä. Oon pyytänyt kaikkia muita kyllä. Ehkä mä muistutan niin paljon meidän iskää, että se ei kestä katsoa mua. Ehkä mä en vaan täytä sen toiveita tai siis enhän mä koskaan ole täyttänyt, mutta näin se saa enemmän sääliä muilta. En tiedä, mutta mä en halua mun elämään ketään, joka ahdistaa mua tai tekee mulle niin pahan olon.
Mä en todellakaan ole päätynyt tähän ratkaisuun helpolla. Mulle on ihan sama miten paljon äiti haluaa lyödä mua, mutta kun se vaikuttaa jo Tyttöön. Se kyseli multa jossain vaiheessa jatkuvasti, että ”miksi äidillä on paha mieli” ja se oli mulle liikaa. Hakatkaa mut vaikka kuoliaaksi, mutta Tyttöön ei kajoa kukaan.

Äiti ei hyväksy Miestäkään eikä sen lapsia. Se koko ajan puhuu tosi ilkeesti mulle noista lapsista eikä se niin nätisti puhu Miehestäkään. Mies on käynyt auttamassa sitä sen muuttohommissa ja sellaisessa, mutta se ei niistä ole sanonut halaistua sanaa kenellekään. Kaikkien muiden ihmisten apuja se jaksaa kyllä kertoilla kaikille, jotka vaan jaksaa kuunnella.
Musta on ihan kauheeta, ettei mun oma äiti ole onnellinen mun puolesta, kun mä oon ihan hirveen pitkästä aikaa löytänyt jonkun, josta mä oikeesti tykkään. Ja kaikki vaan siksi, että se on varmasti suunnitellut, että kun mä oon yksin (sen toiveiden mukaan ilmeisesti ikuisesti, koska aina kun oon puhunut, et jos mulla on tulevaisuudessa mies, niin äiti on kommentoinut siihen, että ’todennäköisesti kuitenkin oot yksin’), niin mä oon sen kanssa koko ajan, aina, joka ikinen päivä ja toimin likasankona.
Mun on ihan kauheen vaikee ajatella, että mun äidistä, jonka kanssa mulla on ollut hauskaa ja oon halunnut viettää sen kanssa aikaa, on tullut ihan kamalan ahdistava ja vieras olento, joka haluaa jokaisella sanallaan satuttaa mua.

Mä en missään nimessä laita mun isää ja äitiä vastakkain, mutta eron myötä mun isästä on tullut paljon rennompi. Se soittelee, käy kylässä, PYYTÄÄ apua ja auttaa edelleem. Eikä puhu pahaa äidistä. Eikä ahdista. Siitä on tullut ihan uusi mies. Ihanaa, että edes toinen vanhempi on onnellinen mun puolesta.

Vaikka mä olenkin aikuinen, niin mä olen silti mun vanhempieni lapsi enkä mä halua tässä eroasiassakaan tulla kohdelluksi millään muulla tavalla. Mun isä on mun isä ikuisesti ja mun äiti on mun äiti ikuisesti eikä sitä asiaa voi muuttaa mikään.
Mä en olisi halunnut menettää ketään, mutta musta tuntuu, että mä oon menettänyt kaiken. Se ainut asia, mikä mun elämässä on ollut pysyvää, on hajonnut palasiksi enkä mä osaa asettaa itseäni mihinkään paikkaan. Musta tuntuu,että mä yritän vielä väkisinkin liimailla tätä kokonaisuutta kasaan enkä osaa päästää irti. Mä en vaan yksinkertaisesti enää tiedä mikä mä oon ja missä mun pitäisi olla?