Koti-ikävä

Tykkään olla täällä maalla, mutta välillä musta tuntuu, että tuun täällä hulluksi. Ensinäkään täällä ei ole mulle mitään. Mä en tunne ketään, oon tosi huono tutustumaan kehenkään enkä mä muutenkaan tykkää ihmisistä. Tai tykkään, mutten ole sellainen, joka juttelee luontevasti kaikkien kanssa. Sit kun mä tykästyn johonkin tyyppiin, niin yleensä meistä sit tulee kavereita. Niitä vaan on aika harvassa.

Mä en ole mikään ”en oo koskaan käynyt kehä ykkösen toisella puolella”-helsinkiläinen, mutta kun täällä ei tapahdu mitään. Tai naapurin tytöt menee hepalla tosta ohi ja mä pelkään, et Tyttö menee niiden heppojen luo, kun en uskalla hakee sitä pois. Täällä on illallakin niin hiljaista, ettei sellaista hiljaisuutta ole ikinä kaupungissa. Ja mä tykkään siitä jonkin aikaa. Mut nyt alkaa pikku hiljaa kyllästyttää. Mä en jaksa enää vaan olla täällä ”kotona”. Tulisi ees joku kylään.

Tää on tosi kaunis kaupunki tai siis toi lähin kaupunki on eikä sinne ole pitkä matka, mutta… mä en halua mennä sinne yksin vaan kaipaisin aikuista tyttöseuraa ja mä en osaa ajaa siellä. Jos maalaiset törttöilee kaupungissa, niin mä törttöilen maalla 😀

Mies on kotoisin täältä. Ja se tuntee varmaan kaikki tai ainakin tietää. Ja jos mä meen tutustumaan johonkin tyyppiin, niin se on kuitenkin sen ex tai joku sen mielestä ihan urpo. Tai sit Mies on niiden mielestä ihan urpo ja sit ne on sitä mieltä, et mäkin oon. Tai jotain. Ja uusissa ystävyyssuhteissa on kuitenkin sellanen jännitys aina ja mä kaipaisin sellasta kepeää yhdessä oloa ja höpöttämistä. Enkä mä edes haluaisi puhua mun asioista vaan musta olisi tosi jees, et muut kertois ja mä saisin vaan kuunnella.

Ja mulla on Helsinki-ikävä.