Long time, no see

Niin paljon on ollut kaikkea ohjelmaa, että en ole ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa, mutta nyt mun pää hajoaa, jos mitään ei saa ulos.

Käytiin koko perheen voimin uimassa ja Suokissa ja parissakin eri puistossa ruokailemassa ja mun kaverin luona kylässä. Paljon oli ohjelmaa ja lapsillakin tuntui olevan kivaa. Äiti vikisi kun ei otettu sitä mukaan Suomenlinnaan eli ei muutettu omia suunnitelmiamme hänelle sopiviksi.

Parasta kuitenkin kaikessa oli se, että Miehen lapset menivät kuin menivätkin äidilleen! Jee! Ja sain Tytön kanssa muutaman päivän ihan omaa aikaa. Musta tuntuu, etten saisi olla iloinen siitä, että lapset meni sinne, koska en ole sitä pelkästään siksi, että tiedän, että lapsilla on ollut äitiä ikävä vaan myös siksi, että mä en ois jaksanut. Tai ainakin tiedossa olisi ollut mahtava riita.

Koko sen viikon kun lapset olivat Helsingissä Miehen tyttö ärsytti kaikkia ja erityisesti Mun Tyttöä. Se oikein kiusaamalla kiusasi sitä, että sai sen huutamaan. Ihanaa kun ei tartte aamulla kahdeksalta herätä siihen, että ne tappelee. Lapset on olleet viikon poissa ja kyllä mulle vähän ikävä on jo tullut. Ne kuitenkin kuuluu tähän. Ja vielä pitäis useampi viikko olla ilman.

Mutta ihan ihan kaikista parasta tästä tekee se, et nyt me päästiin Miehen kanssa kahdestaan treffeille. <3 Ihan oikeesti. Ekaa kertaa. Käytiin syömässä ja käytiin parissa eri baarissa yksillä. Oli tosi ihanaa.

Ja sitten me vaihdettiin vähän järjestystä ja Mun Tyttö sai ihan oman huoneen. Oon miettinyt sitä jo pidemmän aikaa, mutta eihän se vielä niin iso ole, että se voi nukkua YKSIN ja omassa huoneessa. Sehän on vielä ihan pieni 2,5-vuotias vauva… Heh heh.

Tänään mä oon ollut jotenkin ihan down. Mä oon kauheesti miettinyt miten paljon vuoden aikana on tapahtunut, et haluaisin, et tää vuosi jo lopuis. Lisäksi mä haluaisin, että alkaa arki. Ja tulisi syksy. Ja joulu. Jotenkin mä haluan tän vuoden vaan pois. Vaikka onkin tapahtunut myös ihania asioita, mut jotenkin oon kauheen väsynyt tähän. Ja vielä puolet olisi jäljellä.

Jotenkin tuntuu, et kaikki mun läheiset on kääntynyt mua vastaan. Kaikki, joille äiti on hakkunut mua, kysyy multa, et mitä äidille kuuluu ja et oonhan nyt pitänyt siitä huolta. En ole, koska se on aikuinen ihminen ja sille ei mun apu kelpaa. Ja mä en ikinä voi tietää mitä se on musta muille sanonut. Ja kenelle se on edes puhunut. Mä en vaan pääse siitä eroon niin kun mä haluaisin. Joka ikinen kerta se tekee mulle syyllisen olon jostain. Ihan samalla tavalla kun jos Tyttö on ollut siellä hoidossa, niin se sanoo jotain mikä tekee mulle siitä hoitamisesta vieläkin vaikeempaa. Mä pidin Tyttöä kaikille muille taakkana, kunnes kerran mun yks kaveri sanoi, et kyllähän ihmiset haluaa viettää Tytön kanssa aikaa. En ollut koskaan ajatellut sitä niin. Musta ei ikinä ennennollut tuntunut siltä. Ja jos Tyttö on jossain muualla hoidossa, niin äiti jollakin tavalla yrittää sanoa, ettei mun enää pitäis antaa sitä sinne hoitoon, kun ne ihmiset rasittuu. No nyt mä en enää kysy äitiä ollenkaan, mutta noi asiat silti vaivaa. Se on kuitenkin se ihminen maailmassa, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan haluta mulle parasta. Toivottavasti musta ei koskaan tuu sellaista äitiä eikä edes äitipuolta.