Meillä on ollut todella tulehtuneet välit äidin kanssa koko kesän ja syksyn. Ollaan pari kertaa otettu yhteen ja oon yrittänyt sanoa miltä musta tuntuu ja miten mä näen asiat. Sen vastaus on aina vaan ollut, että tässä avioerossa ainoastaan hän on kärsinyt ja me muut vain keräämme huomiota. Oon yrittänyt miettiä kaikkia mahdollisia keinoja selvittää nää välit. Oon miettinyt perheterapiaa, kirkon työntekijää, jotain tuttua, joka tulisi näkemään meidän ajatukset ulkopuolelta. Mutta mä tiedän, ettei se toimi, koska äiti ei usko mitä sille sanotaan. Ne on joutuneet joitakin vuosia sitten turvautumaan koirakouluttajan apuun, mutta äiti ei koskaan uskonut mitä se sanoo, jos se sanoi jotain mikä ei miellyttänyt sitä. Ymmärrän, ettei sitä heti välttämättä osaakaan ottaa kritiikkiä vastaan, mutta se ei nähnyt toiminnassaan koskaan mitään väärää. Yritäpä sellaisen ihmisen kanssa selvitellä asioita.

Tyttöönkin se vaikuttaa. Mä en halunnut sanoa sille ketä mulle soitti, kun aloin itkemään, koska en halunnut sotkea Tyttöä tähän millään tavalla. Mutta ei se enää sillä tavalla mummista puhu. Varmaan kun mä en puhu enkä jatka juttua, jos se puhuu mummista. En missään nimessä ole kieltänyt puhumasta enkä vääristellyt tosi asioita, mutta en mä halua puhua ihmisestä, joka saa mulle niin pahan olon aikaan. Enkä varsinkaan Tytön kanssa. Joten eipä meillä oo viime aikoina kauheesti mummia mainittu.

Viimeisen yhteenoton jälkeen mä päätin, että nyt riittää. Mun veli haluaa selvästi kuulua mun perheeseen ja mun isä haluaa kuulua mun perheeseen. Kutsun kyllä äidinkin kuulumaan mun perheeseen, mutta en ala anelemaan enkä kysy kahdesti. Joulun (joo joo mä tiedän, mutta oon miettinyt tätä joulua puolesta välistä joulukuuta 2012) järjestän meillä ja kutsun mun perheen. Haluan, että Tyttö saa viettää joulua läheistensä kanssa ja jos joku ei halua osallistua, niin ei ole pakko. Koska mikään ei ole niin kuin ennen, niin ei joulukaan ole niin kuin ennen ja nyt luodaan uusia perinteitä.
Mä oon ehdottomasti jouluihminen ja joulu on mulle kaikista tärkein PERHEjuhla, rakastan lahjojen antamista, tykkään hillityistä jouluvaloista, tykkään siitä rauhasta ja hiljaisuudesta ja mä rakastan sitä, että kaikilla on aikaa olla yhdessä. Ja saa syödä 😛

Mutta aivan yhtäkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta äiti soitti mulle ihan normaalisti ja pyysi apua tietokoneen kanssa. Ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut koskaan. Seuraavana päivänä se soitteli ihan muuten vaan ja kyseli kuulumisia ja sunnuntainakin se soitti. Ei mitään marttyyriasennetta. Ei syyttelyä. Ei ilkeyksiä musta, isästä, Miehestä, Miehen lapsista. Ei mitään. Ihan normaalia jutustelua. Mä olin ihan:

Mä en todellakaan tiedä mistä tää mielenmuutos johtuu. Mikä tai kuka on saanut sen muuttamaan mieltään? Tai miksi juuri nyt? Mutta ei kai sillä ole mitään väliä. Tärkeintähän on, että jotain on mennyt perille.
Mä nyt sit ajattelin yrittää vielä kerran. Vielä yhden ainoan kerran ja kun mulla on tällä viikolla yksi iltameno, niin pyysin, jos se hoitaa Tyttöä. Sen verran voin mennä vastaan, mutta itse en ota askelta lähemmäs ennen kuin tätä tilaa on jatkunut ainakin vuoden, koska tää voi muuttua milloin vain.
Musta olisi kuitenkin ihana saada äiti takaisin. Tuskin meidän välit ikinä ihan entiselleen palaa, mutta musta olisi ihanaa, että voitaisiin olla tekemisissä ihan normaalisti ja että sekin kuuluisi meidän elämään. Se on kuitenkin mun ainut äiti ja Tytön ainut mummi.

Kuva: http://9gag.com/gag/ajrndB1