Suhtautumista
Mun on välillä kamalan vaikea suhtautua Miehen lapsiin. Haluaisin, että ollaan yhtenäinen perhe, mutta se on välillä tän välimatkan takia melko mahdotonta. Viime viikolla lueskelin yhtä keskustelupalstaa, jossa on vaan uusioperheellisiä tai ex-uusioperheellisiä ja tulin siihen tulokseen, että mä en suhtaudu enää mitenkään. Kun mä puutun asioihin, niin se on sellaista räpiköimistä.
Miehen Tyttö oli taas ilmeisesti hillunut pihalla puolialasti ja se oli tosi nuhainen. Tarjosin sille lääkettä perjantaina, mutta sen ottaminen oli taas niin dramaattista, että huh huh, koska se on niin pahaa. Sanoin sitten vaan, että jos se on kipeä, niin se ei pääse meidän mukaan seuraavana päivänä kampaajalle eikä koko viikonloppuna minnekään muuallekaan. Miehen lapset on tosi usein kipeenä. Mun mielestä. No lääke meni aika vikkelästi alas sen jälkeen.
Miehen poika taas oli sitä mieltä, että mun tekemässä siskonmakkarakeitossa olevat kasvikset oli pahoja. Pääasiassa porkkana. Kuulemma koulun keitoissa ei ole esim. porkkanaa tai lanttua. No ei ne ehkä maistukaan samalle, koska ne ei varmaan oo tuoreita, mutta kyllä meidän koulun keitoissa vaan on molempia. Seuraavana päivänä ne ei sit ollutkaan niin pahoja ja se kaikista pahin kasvis ei enää ollutkaan se porkkana vaan lanttu. Kun mietin mitä ruokaa me tehdään, niin Miehen poika sanoi, ettei tykkää munakoisosta. No ajattelin, etten laita sitä sitten. Eihän se hemmitin pentu edes tiennyt miltä se näyttää. Se vaan sanoi niin. Eikä se tykkää kurpitsastakaan, mutta nätistipä se sille maistui ja oli vielä itse laittamassa sitä siihen ruokaa. Mies oli ensin huolissaan, et mitä jos Poika ei sit syö. Mä vaan sanoin, etten tiedä. Miehen Poika on ylipainoinen, et ehkä se ei yhtään haittaa, jos se vaikka syökin vaan sen verran, että nälkä menee. Varsinkin kun karkki kyllä maistui. Annoin lapsille aamulla tuliaisen, jotka olin tuonut ulkomailta, niin ne ei sitten riittänyt hänelle. Koko päivän se jaksoi kitistä karkin perään.
Pari kertaa mä viikonlopun aikana sanoin asioita, joita mun ei olisi pitänyt sanoa. Tai siis en olisi halunnut sanoa, mutta en voinut vastustaa kiusausta. Mutta aika hyvin menin neutraalilla linjalla. Aion jatkaa samalla linjalla myös jatkossa. Mun kodissa on luonnollisesti mun säännöt, mutta jos Miehen lapset haluaa mennä alasti ulos, niin antaa palaa vaan. Tai jos ne ei halua syödä, niin niiden ei tartte syödä, mutta minä teen vain yhden ruuan. Mun ei ainakaan tarvitse perua mitään kivaa kipeän lapsen vuoksi eikä mun tarvitse hävetä sitä miten mun lapsi käyttäytyy.
Mietin tossa viime viikolla myös Miehen sukulaisten suhtautumista lapsiin, Mieheen ja sen auktoriteettiin. Me oltiin kesällä mun äidin luona käymässä ja mä kielsin lapsia ottamasta enää enempää jotain herkkuja, mitä siinä pöydässä oli tarjolla. Mä en kestä sitä, et ne on ahmimassa kaikki herkut kyllä napaansa. Tai ainakin lautaselleen, josta ne ei sit meinaa jaksaakaan syödä. Ja mun mielestä ne oli saaneet ihan tarpeeksi sille päivälle. No sit ne kysyi mun äidiltä luvan ja mun äiti sanoi, ettei se voi antaa lupaa, koska mä sanoin ei. (Kerrankin mun äiti oli viisas.) Ja sitten lapset oli ihan, et no sähän olet myös äiti, et kyllähän sä voit antaa luvan, mutta mun äiti sanoi, ettei se voi, koska mä olen kieltänyt. Lapset ei enää kertaakaan kysynyt tai tehnyt niin sen jälkeen. Ja musta sen pitääkin mennä niin. Vaikka mummit saa hemmotella lapsia ja niiden pitääkin, mutta ne ei voi astua vanhempien varpaille. Ei ainakaan mun varpaille.
Miehen sukulaiset eivät toimi näin. Ne esimerkiksi lupasi lapsille juhannuksena, että ne saa valvoa, mutta ne ei kysyneet Mieheltä mitään. Kun Mies sanoi, ettei lapset saa valvoa, niin sen sukulaiset oli ihan, että me luvattiin jo. Ei mitään, et ”no iskä on tota mieltä, et sitten ei voi mitään” tai ehdotusta, et lapset edes juttelis asiasta Miehen kanssa. Mua otti niin päähän koko touhu.
Näen sieluni silmin muutaman vuoden eteenpäin ja vastaavan tilanteen, kun mä sanon, että ”mulle on ihan sama mitä teille on luvattu, mutta mä olen teidän äiti ja minä päätän, koska minä kuuntelen seuraavat kolme päivää teidän kiukutteluakin”. Ja mun lapsi/lapset menevät ajoissa nukkumaan. Miehen lapsethan on sen eikä mun vastuulla. Saattaa olla, että mä oon monen mielestä tosi natsi, mutta mun varpaille ei vaan hypitä. Eikä kukaan toinen tule päättämään mun puolesta, että saanko mä viettää lapsivapaata aikaa juhannuksena vai en. Mähän niistä lapsista joudun kuitenki huolehtimaan.
Niillä on monta muutakin tollasta asiaa. Miehen äiti sopii lasten kanssa esim. milloin lapset menee sinne, mutta ne ei ilmoita siitä välttämättä Miehelle. Musta se on käsittämätöntä. Mä vetäisin kyllä kokonaisen herne-maissi-paprika-pussin nenään, jos mulle tehtäis noin. Eikä kyse ole siitä, ettei ne saisi mennä vaan siitä, että mun pitää saada tietää, koska mä oon niistä vastuussakin. Tässä on yksi syy, miksi me ei tulla muuttamaan Miehen kotipaikkakunnalle.