Rakasta.

13.11.2016 rakasta.

Miksi luopua omista unelmista ja haaveista, koska toinen ei halua samaa?

Ex-avomiehen takia luovuin monista unelmistani ja haaveistani.
Suurimpina asioina olivat kihlat, häät ja lapset.
En ole koskaan haaveillut mistään prinsessahäistä, mutta olen ajatellut, että jos lapsia tulee niin sitten mennään myös naimisiin. Olisimme kaikki nimeä myöten samaa perhettä.

Exän kanssa suhteemme alussa puhuttiin lapsistakin. Päätettiin jopa koska niitä alettaisiin yrittämään.
Sitten kun se päätetty ajankohta tuli, niin itse en ollut millään lailla valmis siihen.
Siitä meni vuosi- pari kun iski kova vauvakuume. Silloin mies alkoikin puhumaan, että ei tiedä haluaako lapsia ollenkaan.
Kihloista ja naimisiin menemisestä puhuminen sai miehen ahdistuneeksi.

Jossain vaiheessa tajusin, että minun täytyy vain unohtaa kaikki haaveet kihloista, häistä ja lapsista jos haluan tämän miehen kanssa olla.

Jälkikäteen ajateltuna olin tyhmä tässäkin asiassa.
Tottakai rakkauden takia saattaa joutua tekemään kompromissejä, mutta onko nämä asiat sellaisia joiden takia kompromissejä pitäisi tehdä?
Sillä hinnalla, että itse on surullinen, koska tietää ettei voi saada haluamaansa jos jatkaa elämää tämän ihmisen kanssa.

Ja oikeasti se suru voi olla todella kova, koska jokainen vauvakuumeilija tietää, että se kuume voi olla jotain todella ahdistavan isoa.
Tiedättekö, kaipaa elämäänsä jotain niin lujasti, että se alkaa ahdistamaaan kun tietää, että sitä ei saa. Se sattuu.

Tällaisessa tilanteessa täytyisi olla vaan itsekäs, lähteä suhteesta ja toivoa, että löytää kumppanin joka jakaa samat haaveet ja unelmat.
Tai miksei lapsia voisi yksinkin yrittää. Se taitaa olla nykypäivänä verrattain yleistä.

Koska itse en ollut itsekäs ja lähtenyt suhteesta, niin kehitin itselleni jonkinlaisen inhoreaktion koko lapsiasiaa kohtaan. Aloin ajattelemaan, että en minä mitään lapsia koskaan haluakaan. Vaikka oikeasti kokoajan jossain syvällä sisimmässäni tiesin niitä haluavani. En vain voinut myöntää sitä kenellekään.

Nykyiselle miesystävälleni on ollut aina selvää, että hän haluaa lapsia.
Tämän kuuleminen oli minulle jotenkin todella lohduttavaa. Uskalsin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen kertoa jollekin, että kyllä ihan oikeasti haluaisin lapsia. Ja myös ne kihlat ja häät jonain päivänä.
Nykyään ajattelen naimisiinmenostakin erilailla kun ennen. Haluan naimisiin rakkauden takia. En vain siksi, että se olisi hyvä jos lapsia tulee.

Joskus viime vuoden loppupuolella iski kova vauvakuume, joka jatkuu edelleen!
Voitte kuvitella miten jännitti kertoa asiasta miehelle. Ajattelin, että entä jos hän puhui lapsihaaveistaan vaan lämpimikseen ja katoaisi kuin pieru Saharaan, koska ahdistuisi lapsihaaveistani. Aivan kuten exäni.
Varsinkin, kun oltiin seurusteltu vasta muutama kuukausi niin olin varma, että mies pelästyy.

Ei pelästynyt.
Reaktio olikin jotain sellaista mikä sai kyyneleet silmiin. Halaus ja suudelma.
Se tunne mikä siinä oli, oli käsinkosketeltava. Niin kaunis.
Ei tarvittu mitään sanoja. Tiesin siinä hetkessä, että ei se mies mitään pelästy ja katoa.

Tähän päivään mennessä olen puhunut vauvakuumeestani ja lapsista monia kertoja ja mies on edelleen rinnallani.
Hän haluaa myös lapsia minun kanssani, jos niitä meille vaan suodaan.
Tämä on aika mieletön tunne. Olen onnellinen.

Enää ikinä en luovu haaveistani ja unelmistani kenenkään takia.
Eletään vain kerran ja ihan jokaisen pitäisi pyrkiä siihen, että on onnellinen.
Jos onnellisuuden saavuttamiseksi tarvitaan luopumista ihmisistä, niin ikävä kyllä se on tehtävä.
Vaikka se saattuukin.

Suhteet Oma elämä Rakkaus Mieli

4.11.2016 rakasta.

Lopun alkua

Eräänä huhtikuisena torstaiaamuna vuonna 2015 lähdin sairaalaan isoon leikkaukseen.
Sanoin heipat avomiehelle, suutelin ja kerroin että rakastan. Kaikki oli hyvin.

Seuraavana tiistaina tulin kotiin sairaalasta. Kotiin missä odotti muuttunut avomies.
Etäinen, surullinen, omissa oloissaan viihtyvä. Ajattelin, että hänellä on vaan stressiä, koska mitään syytä käytökselle en saanut sitä kysyttyäni.
Viikon verran jaksoin katsella sitä käytöstä. Sitten tuli mieleeni kysymys jonka hänelle esitin: ”Haluatko vielä asua mun kanssa?”
En oikeasti tiedä mistä kysymys tulikin mieleeni.
Miehen vastaus kysymykseen oli ”En tiedä”. Vastaus mitä en todellakaan odottanut kuulevani.

Olisi jo tässä vaiheessa pitänyt nostaa kytkintä ja lähteä.
En nostanut. Ajattelin, että tämä on vain jokin vaihe.

Siinä meni kuukauden verran ihan hyvin asiat. Mies alkoi olemaan jo vähän enemmän oma itsensä, ja ajattelin meidän selviytyvän tästä.

Kesäkuussa tajusin, että mies viestittelee jonkun kanssa vähän turhankin innokkaasti. Puhelin oli melkein kokoajan kädessä. Vessa ja suihkureissut alkoi venymään todella pitkiksi. Puhelin oli tottakai sielläkin mukana.

Mies latasi aikoinaan yhden nimeltä mainitsemattoman pikaviestisovelluksen puhelimeensa sen takia, että voisi viestitellä minulle. Kavereita hänellä ei käytännössä ollut, ja perheessäkään ei ollut innokkaita kyseisen sovelluksen käyttäjiä. Tästä syystä hälytyskellot alkoivat soimaan siinä vaiheessa, kun huomasin, että mies on todella usein paikalla sovelluksessa, varsinkin iltaisin kun olin mennyt jo sänkyyn. Kyllä, voin ihan myöntää sen, että aloin seuraamaan hänen paikalla oloa aika ahkerasti.

Muistan yhden illan, kun pyörin sängyssä saamatta unta. Ajattelin laittaa miehelle viestiä kysyäkseni josko hänkin tulisi sänkyyn. En laittanut kun huomasin hänen taas olevan paikalla sovelluksessa. Kuulin kun hän kävi keittiössä hakemassa talouspaperia. Ihmettelin sitä, ja samalla mieleeni tuli inhottava ajatus siitä mihin hän sitä käyttää.
Nousin ylös ”käydäkseni vessassa”.
Kävelin olohuoneen ohi missä mies oli sohvalla. Housut auki, puhelin kädessä, se talouspaperin pala vieressä ja ihme virne naamalla.
Hänen ilmeestä näki, että yllätin hänet täysin. Luulihan hän minun nukkuvan.
Ikinä ei ole tuntunut niin pahalta. Oma avomies tyydyttää itseään samalla, kun keskustelee jonkun toisen kanssa.

Tulin tapahtumasta niin vihaiseksi, että painuin vain takaisin sänkyyn.
Mutta seuraavana päivänä vaadin saada vastauksia. Miestä oli koskaan todella vaikea saada puhumaan, ja nytkin jouduin lypsämällä lypsää vastauksia.
Lopulta sain tietooni, että arvaukseni toisen naisen kanssa viestittelystä oli oikeat.
Hän oli vähän ihastunut.
Kuulemma olivat nähneet muutamia kertoja, mutta mitään fyysistä ei ollut tapahtunut.
Minä pidin hänen käytöstään pettämisenä siltikin.

Puhuttiin siinä sitten parin päivän aikana, että mitä tehdään. Itkettiin, puhuttiin ja jopa naurettiin.
Olin valmis unohtamaan kaiken, jos mieskin unohtaa.
Päädyttiin siihen, että minä lähden vanhemmilleni viikoksi ja mies jää kotiin miettimään mitä haluaa.
Pyysin häntä olemaan olematta yhteydessä siihen naiseen sen viikon aikana. En halunnut, että nainen pääsee vaikuttamaan mihinkään miehen ajatuksiin.
Mies lupasi kunnioittaa pyyntöäni, mutta en kyllä usko, että niin oikeasti kävi.

Viikko oli todella, todella raskas.
Juhannusaattona tulin kotiin kuulemaan miehen päätöksen.
Päätös oli, että hän haluaa erota.
Hän väitti, että tämä toinen nainen ei ole syy siihen, että haluaa erota. Paskat sanon minä.
Syitä erohaluihin oli mm. se, että jätin tavaroita aina jokapaikkaan ja koti oli usein kuin pommin jäljiltä. Myönnän, että se oli totta kyllä, mutta syy kuulosti vain ja ainoastaan keksityltä.

Yritin saada vielä käännettyä miehen päätä. Sanoin, että olen valmis menemään vaikka parisuhdeterapiaan, että saadaan juttu uudelleen toimimaan. En ollut valmis luovuttamaan. Jälkikäteen ajateltuna kyse ei ollut mistään muusta, kuin pelosta uutta kohtaan. Olimme olleet lähes 10v yhdessä, ja olin jo niin tottunut, että se toinen on siinä elämässä. Rehellisesti sanottuna en oikeasti ole varma oliko siinä enää edes olemassa rakkautta.

2v ennen eroa mietin itse pitkään pitäisikö erota. En ollut onnellinen. Miestä ei koskaan saanut lähtemään mihinkään, joten jos tehtiin jotain yhdessä, niin tehtiin se kotona. Kaipasin jotain muuta.
Mutta silloin en uskaltanut sitä päätöstä tehdä. Vaikka olisi todellakin pitänyt.
Kuten sanoin, sitä oli niin tottunut, että se toinen kuuluu elämään.
Olisi täytynyt vain uskaltaa.

En ole ennen ollut mustasukkaista tyyppiä. Mutta tämän kokemuksen jälkeen pelkään, että nykyinen miesystäväni tekee saman tempun.
Vaikka hän ei ole antanut mitään syytä epäillä yhtään mitään. Tiedän, että hän rakastaa minua ihan todella paljon. Ja minun satuttaminen miten tahansa olisi viimeinen asia mitä hän koskaan tekisi. Mutta siltikin typerät ajatukset valtaavat mielen ajoittain.
Kuten sanoin ekassa postauksessa, näistä tunteista haluan eroon.

Suhteet Rakkaus