Lopun alkua

Eräänä huhtikuisena torstaiaamuna vuonna 2015 lähdin sairaalaan isoon leikkaukseen.
Sanoin heipat avomiehelle, suutelin ja kerroin että rakastan. Kaikki oli hyvin.

Seuraavana tiistaina tulin kotiin sairaalasta. Kotiin missä odotti muuttunut avomies.
Etäinen, surullinen, omissa oloissaan viihtyvä. Ajattelin, että hänellä on vaan stressiä, koska mitään syytä käytökselle en saanut sitä kysyttyäni. 
Viikon verran jaksoin katsella sitä käytöstä. Sitten tuli mieleeni kysymys jonka hänelle esitin: ”Haluatko vielä asua mun kanssa?”
En oikeasti tiedä mistä kysymys tulikin mieleeni. 
Miehen vastaus kysymykseen oli ”En tiedä”. Vastaus mitä en todellakaan odottanut kuulevani.

Olisi jo tässä vaiheessa pitänyt nostaa kytkintä ja lähteä.
En nostanut. Ajattelin, että tämä on vain jokin vaihe.

Siinä meni kuukauden verran ihan hyvin asiat. Mies alkoi olemaan jo vähän enemmän oma itsensä, ja ajattelin meidän selviytyvän tästä.

Kesäkuussa tajusin, että mies viestittelee jonkun kanssa vähän turhankin innokkaasti. Puhelin oli melkein kokoajan kädessä. Vessa ja suihkureissut alkoi venymään todella pitkiksi. Puhelin oli tottakai sielläkin mukana. 

Mies latasi aikoinaan yhden nimeltä mainitsemattoman pikaviestisovelluksen puhelimeensa sen takia, että voisi viestitellä minulle. Kavereita hänellä ei käytännössä ollut, ja perheessäkään ei ollut innokkaita kyseisen sovelluksen käyttäjiä. Tästä syystä hälytyskellot alkoivat soimaan siinä vaiheessa, kun huomasin, että mies on todella usein paikalla sovelluksessa, varsinkin iltaisin kun olin mennyt jo sänkyyn. Kyllä, voin ihan myöntää sen, että aloin seuraamaan hänen paikalla oloa aika ahkerasti.

Muistan yhden illan, kun pyörin sängyssä saamatta unta. Ajattelin laittaa miehelle viestiä kysyäkseni josko hänkin tulisi sänkyyn. En laittanut kun huomasin hänen taas olevan paikalla sovelluksessa. Kuulin kun hän kävi keittiössä hakemassa talouspaperia. Ihmettelin sitä, ja samalla mieleeni tuli inhottava ajatus siitä mihin hän sitä käyttää.
Nousin ylös ”käydäkseni vessassa”.
Kävelin olohuoneen ohi missä mies oli sohvalla. Housut auki, puhelin kädessä, se talouspaperin pala vieressä ja ihme virne naamalla.
Hänen ilmeestä näki, että yllätin hänet täysin. Luulihan hän minun nukkuvan. 
Ikinä ei ole tuntunut niin pahalta. Oma avomies tyydyttää itseään samalla, kun keskustelee jonkun toisen kanssa. 

Tulin tapahtumasta niin vihaiseksi, että painuin vain takaisin sänkyyn. 
Mutta seuraavana päivänä vaadin saada vastauksia. Miestä oli koskaan todella vaikea saada puhumaan, ja nytkin jouduin lypsämällä lypsää vastauksia.
Lopulta sain tietooni, että arvaukseni toisen naisen kanssa viestittelystä oli oikeat.
Hän oli vähän ihastunut.
Kuulemma olivat nähneet muutamia kertoja, mutta mitään fyysistä ei ollut tapahtunut.
Minä pidin hänen käytöstään pettämisenä siltikin.

Puhuttiin siinä sitten parin päivän aikana, että mitä tehdään. Itkettiin, puhuttiin ja jopa naurettiin.
Olin valmis unohtamaan kaiken, jos mieskin unohtaa. 
Päädyttiin siihen, että minä lähden vanhemmilleni viikoksi ja mies jää kotiin miettimään mitä haluaa.
Pyysin häntä olemaan olematta yhteydessä siihen naiseen sen viikon aikana. En halunnut, että nainen pääsee vaikuttamaan mihinkään miehen ajatuksiin.
Mies lupasi kunnioittaa pyyntöäni, mutta en kyllä usko, että niin oikeasti kävi. 

Viikko oli todella, todella raskas.
Juhannusaattona tulin kotiin kuulemaan miehen päätöksen.
Päätös oli, että hän haluaa erota.
Hän väitti, että tämä toinen nainen ei ole syy siihen, että haluaa erota. Paskat sanon minä.
Syitä erohaluihin oli mm. se, että jätin tavaroita aina jokapaikkaan ja koti oli usein kuin pommin jäljiltä. Myönnän, että se oli totta kyllä, mutta syy kuulosti vain ja ainoastaan keksityltä.

Yritin saada vielä käännettyä miehen päätä. Sanoin, että olen valmis menemään vaikka parisuhdeterapiaan, että saadaan juttu uudelleen toimimaan. En ollut valmis luovuttamaan. Jälkikäteen ajateltuna kyse ei ollut mistään muusta, kuin pelosta uutta kohtaan. Olimme olleet lähes 10v yhdessä, ja olin jo niin tottunut, että se toinen on siinä elämässä. Rehellisesti sanottuna en oikeasti ole varma oliko siinä enää edes olemassa rakkautta.

2v ennen eroa mietin itse pitkään pitäisikö erota. En ollut onnellinen. Miestä ei koskaan saanut lähtemään mihinkään, joten jos tehtiin jotain yhdessä, niin tehtiin se kotona. Kaipasin jotain muuta.
Mutta silloin en uskaltanut sitä päätöstä tehdä. Vaikka olisi todellakin pitänyt.
Kuten sanoin, sitä oli niin tottunut, että se toinen kuuluu elämään. 
Olisi täytynyt vain uskaltaa.

En ole ennen ollut mustasukkaista tyyppiä. Mutta tämän kokemuksen jälkeen pelkään, että nykyinen miesystäväni tekee saman tempun. 
Vaikka hän ei ole antanut mitään syytä epäillä yhtään mitään. Tiedän, että hän rakastaa minua ihan todella paljon. Ja minun satuttaminen miten tahansa olisi viimeinen asia mitä hän koskaan tekisi. Mutta siltikin typerät ajatukset valtaavat mielen ajoittain. 
Kuten sanoin ekassa postauksessa, näistä tunteista haluan eroon.