Otsikko puhukoon puolestaan saatetekstinä. Sen verran kuitenkin haluan sanoa heti alkuun, että tarkoitukseni ei ole millään tavalla syyttää tai syyllistää postauksessa esiintyviä henkilöitä. Tämä on vain minun tapani käsitellä asiaa ja sitä kautta ehkä kenties aukaista jonkun muun silmiä.

Olen aina ajatellut että hyvän miehen malli on  tärkeää pienestä tytöstä lähtien. Uskon että jokainen toivoisi olevansa oman isänsä prinsessa, jota isä ihailee, kannustaa ja rohkaisee. Hyväksyy juuri sellaisena kuin on. Hyväksyy vajavaisuuden, oikuttelut ja virheet. Tukee, auttaa, lohduttaa, kuuntelee, ymmärtää, kehuu ja rohkaisee. Että hän kaappaa sinut syliinsä ja kertoo miten arvokas olet. Voi miten minä olisinkaan tätä kaivannut omalta isältäni. Kuulla että olen hyvä näin. Rakastettu. Suloinen ja ihana. Että pystyn mihin vaan, eikä minun tarvitsisi ikinä epäillä itseäni. Tätä en kyllä isäni puolelta saanut kokea. Päinvastoin.

En tiedä mikä isäni on ajanut tietynlaiseen käyttäytymiseen. En ainakaan itse tiedä että hänellä olisi lapsuudessa ollut mitään traumaattista. Silti uskon, että lähes aina tietynlaiselle käyttäytymiselle on omat syynsä. Ehkä hänellä oli ahdinkoa jota toi esille väärin keinoin. Kenties tunnelukkoja, sillä ikinä en ole nähnyt isäni herkistyvän.

Isäni oli myös negatiivisena roolimallina veljelleni. Hän ei myöskään saanut osakseen miellyttävää käytöstä. Isän hyväksyntä ja ymmärrys on äärimmäisen tärkeää myös – ellei jopa eritoten pojalle. Sitä myöskään veljeni ei erityisesti saanut. Hän oli ehkä enemmänkin silmätikkuna.

Veljelläni ja minulla on ollut pitkään todella tulehtuneet välit. Pienenä riitelimme paljon ja rajusti, mutta muistan kyllä myös hyviä hetkiä. Suunnilleen oman teini-ikäni (veljeni on minua kuusi vuotta vanhempi) tiimoilla riitamme alkoivat yltymään pahemmiksi. Huusimme, haukuimme ja ärsytimme toisiamme. Saimme riidan aiheesta kuin aiheesta. Näin ollen en ole myöskään veljeltäni saanut ns. ”oikean miehen” mallia. Jokunen vuosi sitten itse valaistuin asian suhteen ja päätin että en enää lähde riitoihin mukaan. Kuitenkin veljeni oli vaikeaa irroittaa vanhasta käytöksestään ja hän purki edelleen aina nähdessämme pahaa oloaan minuun.
Toista vuotta sitten tein päätöksen katkaista välit veljeeni täysin. Se kuulostaa hurjalta, mutta se oli välttämätöntä silloisen oloni ja mielenterveyteni takia.
Veljeni on myös sanonut että hän kokee että en ole häntä kunnioittanut ja ilmeisesti näin ollen käyttäytynyt omalla tavallaan. Kuitenkin olin häntä reilusti nuorempi eli esimerkiksi ollut vielä lapsi hänen jo aikuistuessa. Ja niin kuin eräs läheiseni sanoi: Miten voi kunnioittaa toista jos hän ei käyttäydy niin että kunnioituksen ansaitsee?

Olen pienestä pitäen pitänyt laulamisesta ja olenkin ajatellut että osaan sen ihan hyvin. Veljeni lannistamisesta huolimatta, aloin varhaisaikuisuudessa muiden kehuista ja kannustuksesta johtuen uskomaan olevani hyvä laulaja. Sitten näin veljeni ja hän kertoi minulle että ”Et sinä ole hyvä laulaja, kamalan kuuloista”. Minä uskoin. Ehkä veljeni olikin oikeassa ja kaikki muut ovat väärässä, että osaisin muka laulaa. Pikkuhiljaa kuitenkin olen alkanut uskomaan omiin kykyihini.

Tiedän että veljeni itsetunto on myös heikko – mitä luultavimmin isämme takia ja siksi onkin helpompi ymmärtää hänen käytöstään. Uskon että mm. poikaystäviäni haukkuessa hän on vain halunnut suojella pikkusiskoaan, mutta ei ole osannut osoittaa sitä oikealla tavalla. Tänä päivänä ymmärrän paremmin häntä, hänellä on omat lukkonsa jotka täytyisi saada auki. Omat haavat jotka pitäisi hoitaa.

Ei ole kauaakaan kun kuulin radiosta Juha Tapion biisin – Älä lähde vielä pois. Tässä eräs lause kolahti minuun erityisesti ja koin että se tarkoitti minun ja veljeni tilannetta. Siinä laulettiin että ”Minä kahdelle haavoitetulle, haluaisin kaiken sulle, ja itsellenikin anteeksi antaa.” Lähetin silloin nämä sanat veljelleni.

Tänä päivänä olen isäni kanssa todella hyvissä väleissä, kun olen muuttanut pois kotoa. Olen antanut hänelle kaiken anteeksi, enkä kanna kaunaa. Silti välillä toivon että hän tulisi halaamaan minua, sanoisi olevansa pahoillaan ja että hän rakastaa minua. Ehkä jonain päivänä.

Veljeni kanssa olemme myös paremmissa väleissä ja olemme olleet tekemisissä perheen yhteisissä hetkissä. Toivon että hän voisi jonakin päivänä päästää katkeruudestaan irti ja antaa myös minulle anteeksi riitamme.

Minulle anteeksianto on yksi arvoistani. Näin ollen koen että kun annan anteeksi se vapauttaa minut itsenikin. Silti sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että hyväksyy väärät teot ja sanat.

Haluan kuitenkin muistuttaa, että mitä ikinä teetkin elämässäsi, ole ystävällinen muille. Pienikin sana tai teko voi vaikuttaa pitkällekin tulevaisuuteen. Niin kuin joku viisas on joskus sanonut; Se, että omistaa lempeän sydämen julmassa maailmassa, on vahvuus eikä heikkous. 

Tämän postauksen kirjoittaminen oli haastavin tähän mennessä. Olen kirjoitellut tätä monta päivää ja en tiedä olenko vieläkään osannut pukea kaikkea sanoiksi. Toivottavasti ymmärrätte ja saitte tästä irti edes jotain! Ja muista: sinä olet hyvä, arvokas ja rakastettu – juuri tuollaisena!