Hullu sä et ole

Nyt olisi toisen blogipostauksen aika. Voin sanoa suoraan, että tämän kirjoittaminen on ollut minulle huomattavasti vaikeampaa kuin aloitus.  Olen aloittanut kirjoittamaan, pyyhkinyt kaiken ja taas kirjoittanut. Toivottavasti saatte jotakin irti tästä kuitenkin.

2017 kevätpuoli oli minulle merkittävää aikaa. Minun oli myönnettävä, että ei täältä itsestään nousta, nyt tarvitaan ammattiapua. Silloin hainkin apua mielenterveyden ongelmiini.  Kävin psykiatrisella sairaanhoitajalla sekä sielunhoitajalla (seurakunnan piiristä). Nämä molemmat hoitajat olivat sitä mieltä, että he eivät ole oikeita ihmisiä minua auttamaan, vaan nyt tarvitaan järeämpiä aseita (haha). Tieni veikin psykiatriakeskukselle. Minulla diagnosoitiin ahdistuneisuushäiriö ja epävakaa persoonallisuushäiriö. Ette usko, mutta se oli helpottavaa kuulla. En olekaan hullu! Kärsin sairaudesta jolle vihdoinkin saatiin diagnoosi. Olin ammattikouluikäisestä sinnitellyt melkeinpä yksin ongelmieni kanssa. Koin olevani huono, ällöttävä, sairas, epänormaali ja hullu. Todellisuudessa olin nuori ymmärtämätön, normaali tyttö, yksin suurien ja piinaavien ongelmien kanssa. Sain lääkkeet (joita aluksi hieman kyseenalaistin) jotka auttoivat minua pääsemään pahimmasta ahdistuneisuudesta. Tästä alkoi myös pitkä prosessi; psykoterapeutin metsästys. Se ei ollutkaan ihan niin yksinkertainen homma, vaan jouduin tekemään tiheää etsintää ja tutkimusta. Elettiinkin 2018 kevättä kun vihdoin löysin itselleni terapeutin. Tämä on itseasiassa äärimmäisen surullista, miten vaikeaa terapeutin etsintä on. Potilaan pitää itse hoitaa asiaa aktiivisesti, hankkia itselleen tutustumiskäyntejä monien pitkien etsintöjen ja tutkimisten jälkeen. Ja useimmiten ensimmäinen, tai edes toinen terapeutti ei ole vielä se oikea. Itsellänikin vasta kolmas terapeutti oli minulle sopiva. Minulla itselläni oli siinä mielessä hyvä tilanne, että olin erittäin motivoitunut, mikä ei ole itsestäänselvyys ahdistuneelle/masentuneelle ihmisille. Joka tapauksessa tähän kannattaa yrittää panostaa, sillä terapia on itseni kohdalla ollut merkittävä apu. Kerran viikossa pääsen keskustelemaan ja purkamaan ahdinkoja ja mietteitä. Tämä on kirjaimellisesti sanottuna terapeuttista!

Noh, mitä minulle kuuluu nyt? Minä olen aidosti onnellinen pitkästä aikaa. Olen kohdannut demonini, näin ollen niitä ei tarvitse enää juosta pakoon. Tarkoittaako tämä nyt siis sitä, että mielenterveysongelmani on historiaa ja pahat päivät takanapäin? No ei sentään. Ihminen olen edelleen, omien ongelmieni, surujeni ja taistelujeni kanssa. Niin kuin me kaikki.  Olen hyväksynyt sen, että huonoja päiviä tulee, voin vain päättää annanko niiden ottaa itsestäni vallan, vai tukeudunko niihin hyviin päiviin. Olen myös oppinut, että ongelmien kanssa ei tarvitse jäädä yksin. Mielenterveysongelmista kärsivä ihminen (ainakin minun tapauksessani) kokee olevansa yksin. Vähän kuin taistelussa maailmaa vastaan, kukaan ei ymmärrä miltä sinusta tuntuu. Mutta lupaan sinulle, että et ole yksin. Meitä on täällä monia, ja meille on apua. Anna perheesi, läheisesi, ystäviesi ja ammattilaisten olla tukena, anna heille mahdollisuus auttaa, avaa ovea edes raolleen ja pian huomaat valon pursuilevan sisälle. Sinun pitää olla rohkea, lupaan ettet kadu sitä päätöstä. Sinulla on tulevaisuus ja elämä edessä. Älä luovuta, pidä kiinni.  

Toivon että voisin rohkaista sinua kirjoituksillani. Ultimaattinen tavoitteeni blogin kirjoittamisessa on, että saisin jollakin tavalla autettua edes yhtä ihmistä – se olisi minun palkintoni ja voittoni. Jos koet että sinulla ei ole tällä hetkellä ketään kenelle avautua niin minä olen tässä, niin kuin viime postauksessa kirjoitin – läsnä, sinua varten.