Kirjoittamisterapiaa

Kirjoittaminen on aina ollut minulle terapeuttista. Jätin kirjoittamisen vuosiksi, sillä uskottelin itselleni, etten tarvitse sitä enää. Nyt olen kuitenkin palannut siihen. Miksi?

Epävarmalle, riittämättömyydentunteesta kärsivälle, ahdistuvalle ja itsearvonsa kanssa taistelevalle ihmiselle ajatukset voivat olla raskaita. Minulle ne ainakin ovat. Minun ajatukseni saattavat joskus ottaa vallan tunteistani ja teoistani. Kirjoittamalla siirrän ajatukseni mielestäni paperille (tai koneen ruudulle), joka helpottaa niiden käsittelyä. 

Minä vietin neljä vuotta ”kaapissa” omien ajatusteni osalta. Lähdin Suomesta ja uskottelin olevani ”parantunut”. Uskoin, ettei minulla ollut enää epävarmuutta, ahdistusta ja uskoin näiden ajatuksen jääneen taakseni. Parantumisen sijasta olin haudannut ajatukseni. Suomeen palaaminen, uusi elämä ja ihana parisuhde ovat tuoneet ajatukseni takaisin. Puhun tuntemuksistani tyttöystäväni kanssa lähes viikoittain, sillä hän ymmärtää ja kuuntelee. Mikä on minulle tärkeää. Olen kuitenkin myös itse aloittanut työn ”vanhan” minäni kanssa. En enää hautaa tunteitani ja ajatuksiani. Ennemminkin kävelen niiden kanssa vierekkäin kadulla. 

Epävarmuus ja ahdistavat ajatukset ovat usein positiivisia ajatuksia vahvempia. Parisuhteeni alkuajoissa olin tiukasti kaapissa näiden tunteiden ja ajatusten kanssa. Ensimmäisen kerran ne ottivat minusta vallan vasta puoli vuotta seurustelun alkamisen jälkeen. Ystäväni olivat vitsailleet jostain, joka sisäisesti häiritsi minua itsessäni. Kotimatkalla tunteet ottivat vallan ja purskahdin hallitsemattomaan itkuun porraskäytävässä. Tyttöystävälleni tämä oli shokki ja hämmennystä aiheuttava tilanne. Tuolloin lupasin, etten enää piilottelisi tunteitani pidempään. 

Ajatuksia voi oppia hallitsemaan niin, että ne eivät hallitse sinua. Minä en kuitenkaan ole siellä vielä. Epävarmoilla ihmisillä on tapana luoda ”worst case scenarioita” päänsä sisällä, sillä he ovat pettyneet ja ahdistuneet elämässään liian usein hyväskyäkseen onnellisuutta. Minä kuulun tähän kategoriaan. Elokuvissa tai lukiessani saatan usein alkaa kuvittelemaan parisuhteessani ongelmia, joita näen television ruudulla. Näen merkkejä ja ylianalysoin niitä, kunnes en voi enää hengittää. 

Ongelman ratkaisussa tärkeitä on, että tunnistaa ongelman. Ihaninta ajatuksissa ja epävarmuudessa on, että niiden kanssa voi oppia elämään. Minä olen tuolla tiellä. Olen oppinut tunnistamaan negatiiviset, turhat, ahdistus ja riittämättömyys ajatukset ajoissa, jotta osaan asettaa ne omaan asemaansa pääni sisällä. En kuitenkaan enää hiljennä niitä. Hiljentämällä ajatukset ne vain kasvaisivat, mutta kävelemällä niiden kanssa käsikädessä olen oppinut antamaan niille aikaa ja rauhan olla läsnä. Epävarmuuteni ja riittämättömyyteni ovat osa minua, eikä minun pidä esittää, etteikö niitä osia olisi. Matkani tulee olemaan pitkä ja mutkikas, mutta olen ottanut ensiaskeleeni kohti tasapainoa. 

18421230894_f1dfc2be1b_k.jpg

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä

Oulu-syndrooma

Oulu, Pohjois-Suomen ylpeys, lähikuntien kauhu, Toripolliisin koti. 

Minä synnyin eräässä nykyisin Ouluun kuuluvassa kunnassa vuonna -91. Olin onnellinen lapsi, erilainen, mutta onnellinen. Mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä onnettomampi olin. Sisareni edelleen rakastaa Oulua, kaikkea sitä mitä Oulu hänelle on merkinnyt. Minä olen juossut Oulua pakoon ainakin viimeiset kymmenen vuotta, viimeiset viisi tietoisesti. 

Vietin kaksi itselleni merkityksellistä keskustelua viimeisen viikon aikana. Molempien aiheena Oulu. Oulu ja oululainen kulttuuri. Aihe, jota en itse ollut koskaan ajatellut liiemmin. Sitä miten kulttuuri tuolla pienellä Pohjois-Suomen pläntillä voi olla niin suuressa roolissa minuun tällä hetkellä. Aiemmin kirjoittamiini tunne-ongelmiin ja oman identiteettini hyväksymiseen liittyy monia syitä, yksi niistä on Oulu. 

Oululaisuuden ongelma minulle on valtaisa ryhmämentaliteetti, joka kaupungissa ja sen lähikunnissa vallitsee. Pitää kuulua porukkaan. Mikäli ei kuulu porukkaan, ei vain riitä. Minä käsitin tämän vasta viisi, 5, vuorokautta sitten. Olen koko aikuisen elämäni kärsinyt riittämättömyyden ahdistuksesta, kuulumattomuuden tunteesta ja normaalien sosiaalisten suhteiden puutteen pelosta. Viikko sitten ystäväni tiivisti tämän sanoen ”se on siksi, ettei meillä ollut normaaleja ihmissuhteita nuorina”. Tämä on tuskallisen totta.

Minä kasvoin kympin tyttönä. Pidin oppimisesta ja koulusta. Nyt aikuisena toivon, että joku olisi joskus kertonut minulle että se oli riittävästi. Ettei minun olisi tarvinnut yrittää niin kovasti kuulua joukkoon. Vietin suurimman osan peruskoulusta muuntuen kuin kameleontti, jotta ympäristöni ei huomaisi, etten koe kuuluvani. Että olen jotenkin erilainen. Vietin tuskaisen paljon hetkiä vuorokaudesta miettien, mikä minussa oli vikana. Miksen voinut olla kuin muutkin luokallani, miksi en kokenut oloani hyväksi ”ystävieni” seurassa. Minä olisin ollut onnellinen nörttinä tyttönä kirjojeni kanssa. Mutta Oulussa, niinkuin varmasti monessa muussakaan kaupungissa, nörtteys ei käy päinsä. 

Monille kaltaisilleni kuulumattomuudesta ja riittämättömyydestä kärsiville sosiaalisuus on vaikeaa. Minulle asia on aina ollut päinvastoin. Minun ahdistukseni ilmeni yliyrittämisenä, joka paikassa hääräämisenä. Alakoulusta asti kalenterini on pursunut harrastuksia, urheilulajeja, pianotunteja ja kaikkea muuta mahdollista. Olemalla yltiösosiaalinen peitin sen, etten kokenut olevani itseni missään näissä ryhmissä. Olin mukana vain, koska näin minun ei tarvinnut tuntea oloani niin ulkopuoliseksi kuin sisälläni oikeasti olin. 

Riittämättömyydessä on mukava sivujuonne, joka ohjaa meidät ahdistujat auttamattomasti alisuoriutumaan. Lukiossa, jonne pakenin ihmisiäni yläasteelta (jotka seurasivat minua kuitenkin sinnekin) alisuoriuduin kunnialla. Tämä vain siksi, että jos olisin todella yrittänyt, ja epäonnistunut olisin vain todistanut itselleni, etten minä riitä, eikä minusta ole mihinkään. Alisuoriutumalla, menemällä kokeisiin lukematta ja kohauttamalla olkiani numeroille, varmistin sen, että jokainen numero oli jollain tasolla kuitenkin positiivinen yllätys. Pessimisti ei pety, eikös?

Keskustelin uuden ystäväni kanssa Oulusta muutama päivä sitten ja hän sanoi, ettei hän koskaan sopinut Ouluun. Hän vietti siellä vuoden opinnoistaan, eikä koskaan kokenut päässeensä porukkaan sisälle. ”Oulussa kaikilla on suuret kaveripiirit, joita heillä on ollut jo vuosia, eikä niihin vain pääse sisälle niin helposti”, hän tiivisti. Tämä oli minulle toinen ahaa-elämys viikon sisään. Koin jotenkin tietynlaisen helpotuksen tunteen, en ollut ainoa, joka tunsi näin. En syytä Oulua sen kulttuurista, mutta minulle se ei kuitenkaan ollut se oikea paikka kasvaa ja asua. Voin varpain ja sormin laskea ne haitalliset kaverisuhteet, joita minulla on ollut yrittäessäni olla joku muu kuin olen, jotta vain sopisin porukkaan. 

Tämän vuoksi minulla meni niin monta vuotta hyväksyä oma seksuaalisuutenikin. Muistan ensimmäisiä kertoja kun koin vetoa naista kohtaan. Katsoin romanttista elokuvaa, jossa mies ja nainen suutelivat. Halusin suudella elokuvassa olevaa naista, veto jota koin mieheen oli lähellä 0%. Olin tuolloin jossain teini-ikäisyyden puolivälissä. Seuraavat viisi vuotta Suomessa vietin aktiivisesti kieltäen oman seksuaalisuuteni. Tämä siksi etten missään nimessä halunnut kokea itseäni vielä enemmän erilaiseksi. Vielä vähemmän kuuluvaksi. Ironista on, että olemalla oma itseni olisin todennäköisesti kuulunut joukkoon paremmin kuin kuuluin tuolloin. Neljä vuotta Skotlannissa piilottelin itseäni vielä enemmän. Tämä siksi, että uudessa ympäristössä pelkäsin Oulu-syndrooman uusiutumista, sitä että olemalla itseni en riittäisi tai kuuluisi joukkoon. En halunnut olla erilainen. 

Erilaisuus on vapauttanut minut nyt kahdenkympin puolivälissä. Olen hitaasti enemmän ja enemmän sinut itseni kanssa. Ihmiset ympärilläni hyväksyvät minut sinä kuka olen. Olen vapautunut. Tämä kaikki on tapahtunut kun lähdin Oulusta toisen kerran. Nyt olen kaapista tullut bi-lesbo-pan (en ole vielä aivan varma missä spektrumin vaiheessa olen) nainen, outo ja kummallinen höpöttäjä. Mutta tärkeintä on, että olen ensimmäistä kertaa lapsuuteni jälkeen onnellinen. 

 

Oulu, järvi, suomi, ajatuksia, kaunista

Suhteet Oma elämä Rakkaus Mieli