Minä rakastan sinua.

Minä rakastan sinua.

Olen sanonut sen kerran ääneen. Monesti pääni sisällä. Tuhat kertaa englanniksi. Miksi on niin vaikeaa myöntää rakkauttaan suomeksi?

Minun tilanteeni on tietenkin erilainen, partnerini on ulkomaalainen. Englanniksi huudahdeltu ”I Love You” on vain menettänyt merkityksensä. Olen sanonut sen ystäville ja rakkaille ihmisille. Suomeksi olen kuitenkin sanonut lauseen vain kerran. Sanat tarttuivat kurkun pohjaan. Ne tulivat ulos takellellen kuin kehon kitalakeen liimaamina. Niiden sanominen pelotti ja ahdisti. Ne tulivat ulos yllättäen ja suunnittelematta. Sen jälkeen en ole niitä sanonut. Tästä on kuukausi. 

Muistan kun sanoin ensimmäistä kertaa I love you rakastavasti. Se oli tammikuussa 2016. En ollut koskaan sanonut sitä ihmiselle, jonka kanssa seurustelin. Vastan pohjassa jännitti, hymyilytti, itketti ja kikatutti. Oli lämmin ja iloinen tunne. Sain rakkauteeni vastakaikua. Olin onnellinen. 

Suomeksi sanojen sanominen on tabu. Me jurot suomalaiset emme rakkauttamme julista sanoin vaan teoin. Minä kuitenkin halusin sanoa sanat ääneen. Tilanne oli erilainen ja hankala. Partnerini reaktio oli myös erilainen. Hän tiesi suomalaisten tavan vältellä rakkauden tunnustamista. Siksipä hän ahdistui kun sanoin sanat ääneen. Ei siksi, ettei hän minua rakastaisi, vaan siksi, että sanojen paino on valtava. Suomalainen minä rakastan sinua painaa kuin kivi nilkassa. Se ei ole pehmeän lennokas, se on jykevä tamminen osoitus vahvoista tunteista. 

Aion sanoa sanat tänään uudelleen. Olen päättänyt harjoitella. Siksi päätin aiheesta kirjoittaa. Aion ryhtyä pohtimaan rakkautta ja suomalaisten rakastamista laajemmassa skaalassa. Sillä tämä on ensimmäinen elämässäni, kun minä rakastan. Osan ajasta se on ihanaa, osan ajasta kamalaa. Haluan oppia ymmärtämään rakkautta paremmin. Olen siis matkalla rakkauden syövereihin. 

Tervetuloa mukaan.