Tunteiden tunteminen on yllättävän raskasta.

Minulle tunteet ja tunteellisuus ovat olleet pitkään hankalia käsitteitä. Yliempaattisen lapsuuden eläneenä päätin teininä sulkea tunteet elämästäni, sillä ne olivat oman muistini mukaan ”liian vaikeita”. Seuraavan vuosikymmenen elin kokien opittuja tunteita, tunsin asioita jotka kategorioin tunteiksi muilta oppimieni mallien mukaan. Rakastuttuani olen oppinut huomaamaan myös muiden tunteiden palanneen elämääni. Eikä tämä muutos ole ollut helppo. 

Tunteet vaativat työtä ja käsittelyä. Olen viimeisien kuukausien aikana itkenyt enemmän kuin viimeisien 25-vuoden aikana yhteensä. Mieleni opettelee tuntemaan asioita, jotka monille muille ovat itsestään selviä. Tunteet, jotka ylittävät käsitykseni kiteytyvät kyyneliksi poskilleni. Olen vuodattanut kyyneleitä niin hyvien kuin huonojenkin tunteiden vuoksi. 

Kasvoin vanhan kansan malliin, jossa ”itkeminen on nössöille”. Olenkin joutunut opettelemaan uudet ajatusmallit rakkauden tuomien tunteen purkausten myötä. Nyt kyyneleet kuvastavat minulle tunteen paloa. Ne ovat osoitus siitä, että tunnen jotain käsittämätöntä tätä toista ihmistä kohtaan. Hänen olemassa olonsa saa minut niin raivon kuin silmittömänkin onnen valtaan. Uskon, että jos olisin joku muu, jolle tunteet ovat tuttu juttu, en ehkä reagoisi näin voimakkaasti. Hän on kuitenkin tuonut elämääni tämän uuden ulottuvuuden. 

Tunteiden tunteminen tuntuu päivittäiseltä maratonilta. Päivittäin rakastan ja koen iloa, surua, jännitystä ja pelkoa. Tunteita, jotka ovat oikealla tunnetasolla minulle uusia. Sydämen pakahtuminen on ollut tunteista erikoisin. Siihen tottuminen on ollut vaikeinta. Sillä kun sen kerran tuntee, sitä etsii kaikissa tilanteissa. Alussa pelkäsin, että jos sydämeni ei pakahtunut, tunsin rakkauteni jotenkin väärin. Olen myöhemmin oppinut, että pakahtumista tapahtuu mitä oudoimpina hetkinä ja koen ne rakkauteni lisääntymisenä. Jännittäen odotan, loppuvatko pakahduttavat hetket koskaan. Toivottavasti eivät.