Noemmäjaksakaan-fiilis

Eilen oli psykiatrian poliklinikan liikuntaryhmän ensimmäinen päivä. Myös hathajoogan ilmoittautuminen avautui eilen, samalla kellonlyömällä kuin liikuntaryhmän oli määrä päättyä. Olimme suunnitelleet, että mies ilmoittaisi minut joogaan heti ilmoittautumisen alkaessa, koska olisin siihen aikaan vasta lähdössä sieltä liikuntaryhmästä. Mutta asiat eivät kuitenkaan menneet ihan niin kuin piti.

Ajatukseni liikuntaryhmästä olivat aiemmin aika neutraalit. Kyseessä on jonkinlaista venyttelevää liikuntaa, kuulostaa siis minulle sopivalta ja ryhmä on minulle sopivaan aikaan. Eilen kuitenkin iski se tuttu noemmäjaksakaanmennä-fiilis, johon varmasti jokainen ahdistuksesta kärsivä voi samaistua. Viime viikolla olin varma, että menen sinne ryhmään. Alkuviikosta ajattelin, että kaipa sitä voi mennä. Eilen aamulla mietin, että jäisin kyllä mieluummin kotiin katsomaan leffaa ja neulomaan. Ja marjassakin pitäisi käydä, vieressämme on hyvät marjametsät. Ja niinhän siinä sitten kävikin, että ryhmän alkamisaikaan pysyin mieluummin mukavuusalueellani: istuin sohvalla neuleen ja elokuvan ääressä, leffan jälkeen taas painuin metsään. Koko ajan ajattelin, että kyllä minä sitten ensi viikolla menen.

Olin vielä keräämässä marjoja, kun joogakurssin ilmoittautuminen alkoi. En miettinyt sitä liikaa, työväenopistolla on monta hathajoogakurssia ympäri kaupunkia ja ajattelin pääseväni varmasti juuri sille meidän lähellä olevalle kurssille. Kotiin palatessani ilmoittautumisen alkamisesta oli kulunut vain vartti ja siinä marjoja peratessani pyysin miestä täyttämään ilmoittautumisen puolestani. Ja kas. Kurssi oli jo täynnä, pääsin varasijalle. Kaikilla muilla hathajoogakurssilla oli kyllä tilaa. Olin pettyny, mutta mies luetteli muita vapaita kursseja ja ilmoitti minut sitten seuraavaksi lähimmälle kurssille. Joka ei ole lähellä. Jo varattu kurssi oli neljän kilometrin päässä, tämä on yli kahdeksan kilometrin päässä. En tiedä tarkkaan, missä se kurssi on ja bussilla ei pääse suoraan perille. Jos en olisi niin halukas aloittamaan joogan, noemmäjaksakaanmennä olisi voittanut taistelun ajatuksissani ja olisin antanut olla.

Olen kuitenkin iloinen, että pääsin edes jollekin joogakurssille. Olen jo ostanut vaatteet ja ommellut joogamatolleni kuljetuskassin. Juomapullokin on valmiiksi uuden reppuni juomapullotaskussa, täyttöä vaille valmis matkaan. Mutta pelkään, että minulle käy samoin kuin eilen. Ensimmäisellä kurssikerralla iskeekin noemmäjaksakaan ja jään mieluummin kotiin. Toisaalta kurssi on onneksi maksullinen, en tiedä sallisiko omatuntoni jättää maksetun kurssin käymättä. Haluan ja aion murtautua ulos mukavuusalueeltani.

Nyt odotan puoliksi innolla, puoliksi kauhulla maanantaita, kun himoitsemani nykytanssikurssin ilmoittautuminen alkaa. Tarkistin jo ilmoittautumiskellonajan ja aion olla koneen ääressä tasan silloin, mieluusti hieman ennen, jotta varmasti pääsen sille kurssille. Olen vähän arastellut sitäkin tosin, sinne pitää myös mennä bussilla ja sen päälle pysäkiltä kävelyä kertyy miltei kilometri. Uskon kuitenkin vakaasti, että kunhan pääsen ensimmäiselle kerralle ja näytän itselleni, että pystyn siihen ja näen, että siellä on kivaa, menen varmasti joka kerralle vaikka pää kainalossa.