Mistä olen tullut tähän

Kirjoittaminen on helppoa, aloittaminen on vaikeaa. 

Tämä ei ole ensimmäinen alkuni eikä ensimmäinen blogini, mutta viime kerrasta on aikaa. Edellisen blogini pitämisen lopetin kolmisen vuotta sitten ja tuntui kuin taakka olisi pudonnut harteiltani. Kirjoitin silloinkin samasta aiheesta, ahdistuksesta ja muista mielenterveyteen liittyvistä ongelmista, ja anonyyminä, kuten nytkin. Tuntui kuitenkin vaikealta jatkuvasti salata tarkempia yksityiskohtia ja muuttaa työ- ja koulukavereiden nimiä. Tuntui myös ylipäänsä raskaalta koettaa muistaa kirjoittaa kuulumisia ja blogi tuntui pidemmän päälle enemmän stressaavalta kuin purkautumiskeinolta. Harrastuksekseni mainitsin kirjoittamisen, mutta en uskaltanut kertoa kirjoittavani blogia. Uteliaille sanoin vain kirjoittavani runoja pöytälaatikkoon. Anonyymiys tuntui silloin ja tuntuu yhä turvalliselta, sillä tiedän käsitteleväni vaikeita asioita, joista en välttämättä olisi valmis kertomaan omalla naamallani. Ainakaan vielä.

Ahdistuksesta olen kärsinyt jo pitkään. Jo ala-asteajoilta muistan, kuinka mahani oli usein kipeä ja olo oli hankala. Minua kiusattiin ja olin ujo sekä herkkä. Sanat ja teot rikkoivat jo valmiiksi hauraan kuoreni ja se innosti kiusaajia jatkamaan. Vasta yhdeksännellä luokalla opin olemaan vahvempi ja olemaan välittämättä kiusaajista. Taakaksi jäi kuitenkin särkynyt itsetunto ja ahdistus, joka oli peruskoulussa ollut vain pieni särö mielenterveyteni ikkunassa.

Lukiossa aloin oireilla pahemmin, satutin satunnaisesti itseäni, mutta pidin huolen siitä, että jäljet pysyivät piilossa. Purin pahaa oloa myös käymällä pitkillä kävelyillä metsässä. Kuuntelin musiikkia ja menin aina samalle kivelle itkemään. Paluumatkan aikana kyyneleeni ehtivät kuivua ja taakka jäi hetkeksi kivelle metsään. Ikävöin yhä näitä kävelyitä ja metsä on minulle rakas paikka ja musiikki pakokeinoni.

Onnekseni rakastuin ja sain tuekseni ihanan miehen, joka kulkee yhä rinnallani. Muutimme lukion jälkeen yhteen ja hetken tuntui siltä kuin pystyisin taas hengittämään. Oloni oli vapaa ja mieleni avoin sekä utelias. Uusi ympäristö ja tottuminen elämään kaksin harhautti minut hetkeksi ja oloni oi hyvä. Sain työpaikan, josta olin aluksi iloinen, mutta myöhemmin huomasin, että työporukka oli ikävä. Työpaikalla juoruttiin ja jopa keksittiin valheita aivan surutta. Mahakipuni palasivat ja olin usein pois töistä. Satutin itseäni usein ja piilottelin jälkiä koruilla ja vaatteilla. En vieläkään tiedä, miksei työterveydessä tajuttu, että oireeni johtuivat ahdistuksesta eikä mahapöpöstä. Itselläkin tämän tajuamiseen meni kauan. Tässä ajassa olin jo kuitenkin ehtinyt ilmeisesti saada hakalan, mielenterveydeltään horjuvan ja lintsailevan työntekijän maineen, sillä moni kääntyi minua vastaan. Hain ja sain apua olooni, pääsin omalääkärini kautta psykiatrian poliklinikalle ja siellä käyn yhä.

Oli mitä iloisin päivä, kun sain tietää, että olin päässyt opiskelemaan. Jätin inhottavan työpaikan taakse ja aloitin opiskelut avoimin mielin. Olin päässyt kurjasta ilmapiiristä eroon ja uusi luokka oli kuin aivan eri maailma. Ystävystyin monen kanssa. Kuitenkin noin puolen vuoden kuluttua ahdistus alkoi taas koputella ja loppujen lopuksi keskeytin opintoni seuraavana keväänä. Jatkoin käyntejä psykiatrian poliklinikalla ja kun tunsin oloni taas vahvemmaksi, hain töitä ja uuteen kouluun.Sain työpaikan ja pian sen jälkeen tiedon opiskelupaikasta. Työpaikalla oli muitakin opiskelijoita, joten tunteja ei riittänyt enää minulle ja viimeinen työpäiväni oli päivää ennen koulun alkua. En harmitellut työpaikan menettämistä, keskityin mielelläni vain opiskeluun.

Uudet opinnot aloitin taas hyvillä ja vahvoin mielin. Tunsin oloni aikuisemmaksi kuin vuosi sitten ja olin päättänyt suorittaa opintoni pitämällä mahdollisimman paljon etäisyyttä luokkakavereihini. Olen introvertti ja olin jo oppinut sen, että pärjään parhaiten yksin. En myöskään halunnut paljastaa itsestäni liikaa muille, sillä se oli aiemmin kääntynyt minua vastaan. Ystävystyin kuitenkin ensimmäisen vuoden aikana monien ihmisten kanssa ja toisen vuoden aikana kaveripiirini luokassa oli tiivis ja mukava. Valmistuin hyvin arvosanoin pari vuotta opintojen alkamisen jälkeen ja huomasin kasvaneeni tänä aikana valtavasti. En ollut enää ujo ja särkynyt pieni tyttö, vaan vahva, aikuinen nainen. Uskalsin pitää puoliani ja tuoda mielipiteeni julki enkä pelännyt olla oma, välillä outo, itseni. Pinnan alla olen kuitenkin yhä epävarma ja uudet tilanteet, vanhoihin kiusaajiin törmääminen ja ikäiseni, minulle tuntemattomat ihmiset saavat yhä sydämeni hakkaamaan.

Valmistumisestani on nyt pari vuotta ja olen sen jälkeen työskennellyt jonkin verran oman alani parissa sekä mennyt naimisiin. Ahdistus on kuitenkin yhä tiukasti elämässäni ja siksi tuntuu, että tässä on paikka aloittaa alusta. Kesä meni huonosti ja haluan nyt ottaa takaisin sen, mitä kesällä menetin. Syksy on myös lempivuodenaikani ja minulle jonkinlainen uuden alun mahdollisuus. Syystuulien puhaltaessa minullekin puhaltaa uudet tuulet ja niistä tuulista aion jatkossa kirjoittaa täällä.