Ai miksi? Koska:
Ahdistus on ärsyttävää. Se voi iskeä koska vain ihan ilman syytä. Esimerkisi juuri nyt. Olin juuri syönyt aamupalan ja hörpin vielä teetäni, täytin samalla sudokua. Yhtäkkiä maha heitti voltin ja ahdistus iski kyntensä. Miksi? En edes tiedä!
Ahdistus on outoa. Se voi ilmetä ihan millä tahansa oireilla. Yleisimmin minulla menee vatsa sekaisin ja vatsaan sattuu, olen ärtynyt, haluan olla yksin tai lähteä pois (=tekee mieli paeta), päätöksenteko on vaikeaa, itkettää, ääni värisee, kurkkua kuristaa, rintaan sattuu, vapisen, keskittyminen katoaa ja muisti huononee, sydän hakkaa, hikoilututtaa, on kuuma. Ja sitten on niitä random oireita, kuten oudot kivut, refluksi tai jotain siihen liittyvää kuten närästys, paikkojen puutuminen, aggressiivisuus, huimausta.
Ahdistus vaikeuttaa elämää. Se voi iskeä milloin vain, missä vain, millaisin vain oirein. Se saattaa pilata kauppareissun, koulu-/työpäivän tai nukkumaanmenohetken. Se voi jopa lamaannuttaa, kuten minut joskus ruokakaupassa. En päässyt paljon sisääntuloportteja pidemmälle, kun en vain enää pystynyt jatkamaan. Aloin itkeä ja sanoin miehelle haluavani pois. Me lähdimme ja kauppareissu jäi tekemättä. Hassuinta oli se, että olimme juuri tulleet IKEAsta.
Ahdistus vie voimat. Minulla on joka päivä jotain oireita ja on ihan sama koetanko rauhoittua, analysoida ahdistusta ja miettiä, mistä ahdistus johtuu vai annanko ahdistuksen tulla, se vie silti voimia. Yleisimmin yritän analysoida tuntojani mahdollisimman paljon, tämä lienee emetofobiani syytä: mietin, onko tapahtunut tai tulossa jotain, joka voisi ahdistaa, olenko väsynyt tai nälkäinen, jännittääkö minua. Läheskään aina en saa ahdistuksen päästä kiinni, joten on pakko koettaa päästä siitä eroon sysäämällä se mielen perukoille ja koettamalla unohtaa se tekemällä jotain muuta. Siinä menee oma aikanasa, mutta on aina yhtä mukava huomata yhtäkkiä. että ahdistus onkin kadonnut tekemisen lomassa.
Ahdistuksesta saa leiman. Tai toivottavasti ei oikeasti, mutta siltä minusta tuntuu. Mielenterveysongelmaiset tunnutaan leimaavan todella helposti ja minua se leima hävettää. Mitä hävettävää siinä edes on? Häpeä iskee kuitenkin itsetuntooni ja tunnen oloni huonommaksi muiden seurassa. Enhän oikeasti voi edes tietää, jos vaikka työkaverini tai bussissa vierustoverini kärsisi ahdistuksesta, koska se ei näy. Mutta silti tuntuu aina siltä kuin kaikki tietäisivät, että tämä tyttö kärsii ahdistuksesta. Kerroin ensimmäisessä postauksessani eräästä työpaikastani, jossa moni kääntyi minua vastaan. Kuulin vasta kolmisen vuotta sen jälkeen, kun olin irtisanoutunut, että minulle oli porukalla yritetty saada potkuja, sillä olisin voinut olla aggressiivinen ja käydä asiakkaan kimppuun tai jotain sinne päin. Olin hyväuskoisena avautunut ahdistuksestani henkilölle, josta luulin tulevan kaverini, mutta joka osoittautuikin yhdeksi työpaikan pahimmista juorukelloista. Hän sekoitti tarinaan vielä omia aineksiaan: minulla oli kuulemma alttari miehelleni ja viiltelin sen edessä, jotta saisin mieheni takaisin intistä (terveisiä vain, jos joku siltä työpaikalta tätä sattuu lukemaan — what are the odds though). Tämän jälkeen ahdistuksesta kertominen on ollut huomattavasti paljon vaikeampaa ja pidän tiedon mieluummin itselläni vastaavan välttämiseksi. Nykyisin koetan olla miettimättä tuota tapahtumaan, menneissä vellominen ei tee hyvää eikä tapahtunutta voi enää muuttaa. Olen onnellinen siitä, että olen päässyt eroon noin myrkyllisestä työpaikasta ja siitä, että minun ei enää koskaan tarvitse palata sinne.
Ahdistus siis on perseestä. Oireet sotkevat mielen ja kehon, olo vaikeuttaa välillä elämää ja huonot kokemukset vahvistavat häpeää ja ahdistuksen negatiivista puolta. Minä olen kuitenkin tässä ja siitä voin olla pirun ylpeä. Toivottavasti jokainen ahdistuksesta — tai mistä vain — kärsivä muistaa onnitella ja kehua itseään onnistumisista, sillä jokainen on ne kehut ansainnut.
