Rakkauden kai kuuluukin joskus sattua, ja kipua täytyy joskus sietää. 
Vaan missä menee luottamuksen, huolenpidon, kunnioituksen, uhrautumisen rajat? 

Onko raja siinä, kun olet toisen omaisuutta, kokonaan toisen vallan alla? 
Vai siinä, kun odotat jo viidettä päivää edes pientä katsetta, jotain mistä tietäisit, että toinen on huomannut sinut? 
Meneekö raja vasta siinä, kun silitys muuttuu kuristusotteeksi,tai kun sinut lukitaan pieneen huoneeseen, seurana vain rakkaasi ja pahimmat pelkosi? 
Miten voi mitata, kuinka paljon saa antaa anteeksi, ilman että tuhoat itsesi siinä samalla? 

Mistä sen tunnistaa, rakkauden tai rakkaudettomuuden, jos ei koskaan ole saanut kokea sellaista rakkautta? 
Onko se omistushalua tai -haluttomuutta, ripustautumista tai välinpitämättömyyttä, ylistämistä tai alistumista? 
Ja miten erottaa valheesta totuus ja totuudesta valhe, jos niitä lauotaan vuorotellen, niin isoista kuin pienistäkin aiheista? 
Kun on itse antanut kaikkensa, ja tekisi kaiken toisen puolesta, on liian helppoa luulla toisen tekevän samoin.