Kerron nyt vähän itsestäni ja taustastani.

Olen parikymppinen nainen, jonka elämässä on tapahtunut paljon traumatisoivia asioita. Liikaa sellaisia. Olen herkkä, empaattinen, liiankin kiltti ja läheisriippuvainen. Toisin sanoen, olen täydellinen uhri hyväksikäyttäjille.

Kaikki alkoi koulussa ala-asteella. Minua kiusattiin kolmannen luokan alusta lähtien, ja minua kiusasivat kaikki luokan pojat ja tytöt, muutamaa ystävääni lukuunottamatta. Viidennellä luokalla rupesin ymmärtämään, etteivät kiusaamisesta johtuvat kuolemanfantasiani ja itseinho olleet ihan normaaleja 11-vuotiaan lapsen ajatuksia. Koulumatkalla toivoin jääväni auton alle, etten joutuisi menemään kouluun. Haaveilin jopa vammautuvani vakavasti, koska ajattelin silloin kiusaajieni kokevan myötätuntoa ja lopettavan kiusaamiseni. Suunnittelin myös itsemurhaa. En itse tapaa, jolla sen tekisin, vaan viestiä, jonka jättäisin läheisilleni. Se olisi lista kiusaajieni nimistä. Kosto. Nautin kuvitelmasta, jossa opettaja kertoisi luokalle kuolemastani, ja ottaisi kiusaajani yksitellen kunnon puhutteluun. Niin hänen olisi kuulunut muutenkin tehdä, siis ottaa kiusaajat puhutteluun, ja ottaa myös vastuu turvallisesta kouluympäristöstä. Vanhempani olivat tietoisia kiusaamisestani, ja usein yhteydessä kouluun asian tiimoilta. Muutosta ei kuitenkaan tapahtunut koko ala-asteen aikana.

Olin kuullut jostain sanan masennus, ja kirjoitin sen Googleen. Löysin masennustestin, jonka täytin ja sain korkeat pisteet. Vaikea masennus. Silti en uskaltanut tai tajunnut kertoa kellekään masennuksestani.

Oli myös toinen asia, josta en silloin kertonut kenellekään. Minulle tuli murrosikä aika aikaisin, olin luokan pisin, ja kroppani sai naisellisia piirteitä. Tissit, karvoja, leveämpi lantio, kuukautiset, teini-iän akne. Luokkani poikien kiusaaminen alkoi muuttua entistä julmemmaksi. Seksuaaliseksi. Sanallinen ahdistelu ei riittänyt, vaan nyt minua kosketeltiin paikoista, joihin en halunnut kenenkään koskevan. Luokan perällä oli tietokone, jota pojat saivat käyttää vapaasti. Eläköityvä opettajamme ei ilmeisesti tiennyt hitustakaan internetin ihmeellisestä maailmasta. Pojat katselivat koneelta tottakai pornoa ja pakottivat välillä minutkin katsomaan. Tytöt tekivät poikien kanssa yhteistyötä: pitivät huolen siitä, että olin viimeinen, joka pääsi liikuntatunnin jälkeen suihkuun, ja informoivat pojille, milloin oli minun vuoroni riisuutua terveydenhoitajan huoneessa. Liikuntasalin pukuhuoneet olivat niin, ettei tyttöjen puolelta päässyt pois ohittamatta poikien pukuhuoneen ovea. Pojat odottivat, että muut tytöt olivat lähteneet, ja tulivat joko tirkistelemään pukeutumistani, tai tukkivat käytävän (joskus jopa alastomana tai pelkkä pyyhe päällä) niin, etten päässyt heidän ohitseen. Kotimatkoilla pojat tekivät joskus samaa, piirittivät minut ja lääppivät. He kutsuivat minua rumaksi huoraksi, ja tarpeeksi kauan tätä kuultuani aloin itsekin uskoa olevani sellainen. Välillä he vaativat minua sanomaan sen ääneen, olen ruma huora, jotta he päästäisivät irti minusta. Siksi en kai kertonutkaan tästä kellekään. Luulin kaiken olevan omaa syytäni. Mitäs olin niin ällöttävä ja vääränlainen.

En kokenut olevani enää minkään arvoinen. Uskoni jopa perheeni ja sukulaisteni rakkauteen minua kohtaan alkoi horjua. Miten kukaan voisi rakastaa minua? Mitä vanhempani tekisivät, jos saisivat tietää ala-asteikäisen tyttärensä olevan näin avuton ja hyväksikäytettävissä? Näin huora?

Yläasteen alkaessa en pystynyt enää katsomaan itseäni kunnolla peilistä ilman itkua. Ei kukaan ole näin ruma, ajattelin. Meikkaamalla yritin vain korostaa rumuuttani, suttasin silmäni mustalla kajalilla ja vedin ripsarit poskille, kuin ne olisivat levinneet. Mielestäni oli turhaa edes tavoitella kauneutta, koska en ollut sitä ansainnut. Luokkakokoonpanot olivat vaihtuneet, mutta edelleen entiset luokkatoverit jatkoivat kiusaamistani, ja saivat siihen myös uusia tyyppejä mukaan. Omassa ryhmässäni oli pari kiusaajaa, jotka alkoivat pikkuhiljaa saada puolelleen uusia luokkatovereitani. Silloin muistaakseni aloin helpottaa pahaa oloani tekemällä siitä fyysistä, viiltämällä itseäni.

Sitten tapahtui jonkinlainen käännekohta. Uusi luokanvalvojani ja muut yläasteen opettajat huomasivat minun olevan tunneilla itkuinen, pelokas ja masentuneen oloinen. Terveydenhoitaja pyysi minut luokseen, ja siellä täytin paperisen masennustestin. Vaikeaa masennusta näytti, kuten osasin jo ennalta arvata. Siitä seurasi lääkärikäynti, josta seurasi lähete nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Terveydenhoitaja, luokanvalvoja ja opo puuttuivat kiusaamiseenkin. He ottivat kiusaajani puhutteluun, ja lopulta yhden oman luokkani kiusaajan kanssa tehtiin kirjallinen sopimus, jossa hän lupasi lopettaa kiusaamiseni ja huolehtia siitä, ettei hänen ”jenginsäkään” enää kiusaa minua. Sopimuksen tekeminen paransi tilannetta, mutta pahin oli jo ehtinyt tapahtua. Psyykkeeni oli hajonnut palasiksi, elämäniloni ja itsetuntoni pudonneet nolliin. Minusta oli tullut se minä, jollainen koen olevani: masentunut, väsynyt, huono, ei-haluttu, rikottu, nöyryytetty.