Umpikujassa
Sanoin maanantaina terapeutilleni ääneen ajatukset, joita olen pyörittänyt mielessäni jo jonkin aikaa. Ajatukset, joita en ole uskaltanut aiemmin kertoa. Häpeän niitä.
”En tiedä, haluanko enää edes parantua. Tiedän, ettei se tapahdu nopeasti eikä lähivuosina, mutta vaikka tapahtuisikin, se ei silti olisi sen arvoista, että jaksaisin kärsiä sen eteen enää lainkaan.”
”Olen miettinyt sitä, kun yritin itsemurhaa. Olen surullinen, etten onnistunut. En tahtoisi olla enää elossa.”
Olen aika masentunut. Väsynyt. Ahdistunut. Joka ilta pelkään seuraavaa aamua, ja joka aamu alkavaa päivää. Näin ei voi enää jatkua. En tiedä, mitä pitäisi tehdä, että jaksaisin.
Soitin tänään psykiatrian polille, ja siellä luvattiin laittaa viestiä lääkärille, joka sitten lähettää mulle ajan. Mun on vaikea uskoa, että lääkärikään keksisi mitään, mikä todella auttaisi. En halua enää lisää lääkkeitä, koska niistä on ollut keskimäärin paljon enemmän haittaa kuin hyötyä. Sähköä mulle ei voida antaa, koska se hyvin todennäköisesti pahentaisi kipujani. Osastohoito vähän riippuu osastosta ja siitä, mitä keinoja sieltä löytyisi. Päiväosastot ei mun kohdalla toimi, koska en jaksa enkä pysty joka aamu lähtemään kotoa. Sairaalasta mulla on traumoja yhdeltä osastolta, enkä todellakaan suostu menemään sille osastolle enää. Vaikka olen kertonut traumoista, mua ollaan oltu pari kertaa lykkäämässä sinne takaisin, ja oon silloinkin päättänyt mielummin jäädä kotiin kuin mennä sinne.
Harmittaa ja ärsyttää, kun on niin vaikeeta tuntea positiivisia tunteita. Vaikka mua naurattaa, mulla ei silti oikeesti ole hauskaa, sisällä on silti kylmä, kuristava ja tyhjä olo. Terapiassa mietin, mitä pitäisi tapahtua, että mulla ois hyvä olo, ja keksin yhden asian. Se asia tapahtuikin ihan yllättäen, mutta ei, silti tuntuu pahalta. Ajatuksen tasolla olen toki iloinen monestakin asiasta, mutten tunne sitä varsinaista ilon tunnetta. Olen iloinen perheeni ja ystävieni antamasta tuesta. Olen iloinen siitä, että ystäväni meni juuri naimisiin, ja toinen ystäväni saa pian lapsen. Olen iloinen siitä, että lemmikkini ovat suloisia ja tykkäävät paijaamisesta. Erityisen iloinen olen siitä, että olen löytänyt poikaystäväni, jota ilman en olisi mitenkään selviytynyt viime vuosista. Nyt vaan tuntuu, ettei tämäkään kaikki onnellisuus anna tarpeeksi voimia jaksaa tästä eteenpäin.