Sinäkö se olit?
Muistatko kun halusit aloitta tämän blogin pitämisen? Voisitko siis joskus kanssa pitää tätä, ihan kirjoittaa. Oisi ihanaa kirjoitella sulle tätä kautta, skype my ass.
No Minä siis kerron. Olen piirtänyt, kuvannut, kaivannut. Kaivannut suuntaa ja syliä. Vanhaa paskaa märehtien, osaamatta päästää irti ja nähdä totuus. Totuus kyhään kasatuista valheistani joita olen palvonut. Vaikka kaiken aikaa minun tarvitsi vain rakastaa itseäni.
Olen istunut yksin tupakalla keskellä yötä kahvi kupin kanssa ja miettinyt miten ilmaisen ajatukseni kuvin. Miettinyt sinun maisemiasi. Miten erinlaista voi elämä olla. Miten oksennan ahdistukseni paperille ja saan viimein nukkua rauhassa valkenevan taivaan alla.
Kuuntelimme Even kanssa Pekka Strengiä. Maaten vierrekkäin, krapulaisina sängyllä. Mankan ollessa patjan reunalla, kylmän pyrkiessä sisään ikkunaraoista. Melan rauhallisesti nukkuessa sohvalla. Koko maailman levätessä.
Muita levätä rakkaani. Paeta unta uneen. Ehkä herätä tästä unesta parempaan kauniimpaan uneen. Maailman ollessa unta olet hyvässä levossa. Turvassa, unen saavuttamattomissa.
N.