Olen kävelevä petos.

Istun heidän kanssaan, annan heidän koskettaa. Toivon istuvani vieressäsi, kaivaten siloista kosketustasi. Silkkisiä käsiäsi, mustaa kynsilakkaa ja punattuja huulia jotka jättävät tahran teekupin reunaan.

 

He ovat kuin viiden minuutin munia. Rikottuasi kovan kuoren lämmin tahmea keltuainen sotkee kaiken, jätten tahrat pöytäliinaan. Sinä olet toista maatta. Olet höyrytetty tankoparsa, vihreä kuin kevät. Kiinteä kuin lupaus kesästä.

 

Heillä ei ole mitään sanottavaa, kaikki puhuminen jää minulle. Sano jotain rakkaani! Onhan sinulla jotain sanottavaa?

 

Jotain jolla rikkoa minun viiden minuutin kuoreni dipataksesi parsasi keltuaiseeni. Sillä se on ruokalaji jota olen ajatellit vuosia. Niin yksinkertaista ja kaunista. Juuri sellaista mitä ruuanlaiton kuuluukin olla.

 

Tuoda esiin raaka-aineiden kauneus, ei ylikylpsää vaan pureskeltavaa. On oltava pureskeltavaa sillä kiinteä ruoka pitää nälän poissa kauimmin.

 

Sydämmessäni soi Maritta Kuula – Ei elettäkään.

 

N.