Rohkeus.

Varasin lennot. Lähdin pois. Olin onnellinen.

 

Seuraavana hetkenä huomaan hukkuvani luentosaliin. Kuka minä olen? Missä minä olen? Miksi minä olen täällä? Kuukaudet menevät ohitse. En löydä vastauksia. Kadotan itseni. Uusi lento, viikonloppu Suomessa, toinen lento takaisin. Liikaa kyyneleitä. Tiedän mitä tämä tarkoittaa. Hyppään taas. 

En tiedä onko tämä hyppy viimeinen vai vasta lopun alkua. Kosketanko jo pohjaa vai osunko oikeaan? Tiedän että äärimmäistä rohkeutta on olla itselleen rehellinen. Sanon suoraan, en ole onnellinen enää. 

Varaan yhden lennon. Takaisin kotiin. Olen siellä joulun. Varaan toisen lennon, en tiedä vielä minne. Jonnekin luentosalin ulottumattomiin. Maahan jota rakastan, vaikka ennen rakastin enemmän Häntä enkä maata. Nyt tiedän että kuulun sinne.

En kuulu tänne ”howareyoutodaymydearthankyousorrythankyoudearsorrydearthankyou”- maailma on puuduttava. Uskallan sanoa sen ääneen. Rakastan tätä kaupunkia, en vaan rakasta itseäni. Vai rakastanko itsenäni liikaa? Onko kiittämätön paskapää? Pilalle hemmoteltu ja vähän sekaisin? Etsinkö liikaa itseäni? En osaa keskittyä olennaiseen.

Minun kuuluu tehdä mitä minun kuuluu tehdä. Kuuluu mennä hyvään yliopistoon, valmistua, mennä naimisiin ja saada lapsia. Tehdä töitä ja maksaa veroja. En halua päätyä konsultiksi virastoon tai pankkimaailmaan. Haluan tehdä sitä mitä rakastan ja se on vain yhden, kahden lentomatkan päässä.

Taas.

 

E.