Viimeisen viikon aikana kaikki tulevaisuuden suunnitelmani ovat räjähtäneet käsiin kuin miinat taisteluareenalla jotka vie mukanaan niin jalan kuin järjenkin. Kaiken liikkeen joka kertoo elämästä kadotessa taisteluareenalta, auringon haalistaessa taivaan, ymmärsin elämäni tärkeimmän kysymyksen.

Miksi lähdin sotaan?

Miksi me lähdemme valloittamaan maita jotka eivät elä ja hengitä muuten kuin heleissä haaveissamme?

Miksi me kuvittelemme että onni löytyy vuoren toiselta puolen vain siksi että aamuaurinko luo loistoaan sinne. Kun tosiassa olemme aina syvässä unessa auringonnousun aikaan. Auringon lasku taas, kokoaa kansan yhteen. Hymyilemään, kaikkien tietäessä suloisen unen pian pyyhkivän kaiken pois kuin aallot varastavat rantahiekkaan kirjoittamani tekstit.

Ehkä juuri suurin virheemme on kuvitella että asiat voisivat olla joskus paremmin. Että paremmat ajat ovat vasta edessä. Että valtakuntamme levitessä kaikkiin suuntiin jokaisen kansalaisen onni laajenee samalla. Vaikka todellisuudessa omena on suurimmillaan juuri ennen kuin kärpäsentoukat kaivertavat tiensä vapauteen, paljastaen mädän sisuksen vihreän kuoren alla.

Pieni on kaunista. Pieni elämämme, on juuri meidän elämäämme. Se ei ole miina joka räjähtää vasten kasvoja, se ei ole aalto tai uni joka pyyhkii kaikki huolemme pois.

Me tulemme olemaan huolestuneita, iloisia, surullisia, onnellisia, tyytymättömiä ja ennen kaikkea rakastuneita pieniin elämiimme, aina. Tiedän kaiken olleen hyvin, olevan hyvin ja tulevan olemaan hyvin. Eilen, Nyt ja Aina.

Me särjimme äitimme sydämen ja synnyimme itseksemme.

Me aloimme hengittää ja siksi lähdimme, humaltuneina,

hämmästyneinä, jokainen, jumalana.

Patti Smith

N.