Ei kenenkään äiti?

6706870821_c6b34b0d83_o.jpg

Luin nyt joulukuussa lapsettomuudesta kärsivien kokemuksistaan kirjoittamista teksteistä toimitetun kirjan Ei kenenkään äiti (toim. Hanna Parviainen, Atena, 2012). Kirja osui kirjastossa käteeni sattumalta, mutta lainaan se lähti, koska tämä lapsettomuuden teema on etenkin viimeisen vuoden aikana alkanut nostaa voimakkaasti päätään elämässäni.

Olen niitä ihmisiä, joilleon aina ollut hyvin selvää, että haluan joskus olia lapsia. En yksinkertaisesti muista aikaa, jolloin en olisi ajatellut itsestäään selvänä asiana, että ehdottomasti haluaisin jonakin päivänä olla äiti. Tiedän, että olen tässä suhteessa ollut aina vähä erikoinen, eikä monillakaan ole ollut selkeää hoivaviettiä niin nuoresta, kuin minulla.

Tietysti tähän on vuosien varrella liittynyt erilaisia vaiheita. Lapsuudessa kyse oli enemmän sellaisesta intuitiivisesta lelujen ja pienempien lasten hoivailusta. Yläasteella asiaa alkoi sitten pohtia aktiivisemmin, kun oma seksuaalisuus heräili ja esimerkiksi koulussa puhuttiin lisääntymisasioista. Yläasteen lopulla ja lukioaikoina minulla olikin jopa melko kova vauvakuume, mutta, paitsi että seurustelusuhteita ei syntynyt, oli päässä myös sen verran älliä, että ymmärsin, ettei lapsia siinä kohtaa kannattanut lähteä hankkimaan. 

Siinä vaiheessa, kun reilu parikymppisenä lähdin opiskelemaan, huomasin vauvakuumeen toisaalta laskevan. Opiskelut veivät mennessään ja elämä oli hektistä, minkä lisäksi realismia haaveisiin varmasti toi se, että pääsin niihin aikoihin näkemään jonkin verran vanhempien sisarusteni ajoittain raskastakin vauva-arkea. Näin, että elämänvaihe ei olisi ollut vauvoille sopiva.

Nyt, kun olen jo nelisen vuotta ollut täyspäiväisesti työelämän puolella ja elämä on monella tapaa vakiintunut, on vauvakuume ollut taas nousussa. Asian ajankohtaisuutta on lisännyt myös lähestyvä kolmenkympin rajapyykki ja sitä kautta tietysti myös hedelmällisten vuosien rajallisuus. Olen siis aktiivisesti alkanut pohtia omia perhehaaveitani ja niiden toteutumismahdollisuuksia.

Kun ei ole parisuhdetta, jossa lasten yrittämisestä keskustella ja päättää, on aiheeseen liittyviä kysymyksiä tietyllä tapaa tuplaten ja ennen kaikkea ne ovat tietyllä tapaa erilaisia. Yksin ei voi yksinkertaisesti vain päättää lähteä kokeilemaan, josko tärppäisi, sikäli kun ei harrasta yhden yön juttuja ja/tai ole halukas sellaisessa hankkiutumaan raskaaksi (mihin liittyy omat eettiset ongelmansa). Sen sijaan olen joutunut pohtimaan esimerkiksi sitä, millä ehdoin olisin valmis parisuhteeseen tästä näkökulmasta katsoen, tai missä vaiheessa on pakko alkaa tehdä päätöksiä siitä, haluanko yrittää lasta yksin hedelmöityshoitojen avulla, jos elämänkumppania ei rinnalle löydy.

Ylipäätään olen alkanut oivaltaa, että voisin oikeastaan alkaa puhua itsestäni elämäntilannelapsettomana. En tosin tiedä olenko tähän vielä henkisesti ihan valmis. Lapsettomuus on kuitenkin ollut paljon mielessäni koko syksyn ajan ja lasten saamiseen liittyvät aikarajat ja esteet ovat aiheuttaneet yllättävän paljon surua ja ahdistusta. Erityisesti muistan yhden viikonlopun jolloin oma lapsettomuus ja pelko siitä, että en koskaan saisi omia lapsia, iski niin voimakkaasti tajuntaan, että minä, ihminen, joka ei juuri koskaan itke, itkin puolet viikonlopusta täysin lamaantuneena. Muitakin aallonpohjia on ollut. 

Näistä syistä tuohon alussa mainitsemaani Ei kenenkään äiti -kirjaan tarttuminen oli monin tavoin hyvin lohdullista. Vaikka kirja oli täynnä surua, ahdistusta, pelkoja ja luopumisen tuskaa, muistutti se minulle toisaalta, että en ole näine kysymyksineni yksin. Jokainen kirjan lapsettomuustarina oli erilainen ja suurimman osan olivat kirjoittaneet parisuhteissa lapsettomuuden kohdanneet, mutta oli joukossa kaltaiseni yksinäisenkin tarina. Ja omalla tavallaan jokainen tarina myös lohdutti, päättyivät ne sitten lapsen saantiin tai lopulliseen päätökseen lapsettomasta elämästä. Elämä jatkuu aina tavalla tai toisella. 

Tiedän, että olen vielä nuori ja aikaa on vielä. Mutta ehkä on ihan hyvä, että käsittelen näitä surujani ja pelkojani jo nyt. Sillä voin sanoa, että tiedän nyt varmasti selvemmin sekä sen, mitä tulevaisuudelta toivon, että sen, miten osa toiveista ei välttämättä toteudu, mutta se ei silti ole maailmanloppu. Tärkeää minulle kuitenkin on se, että minusta ei tulisi tämän asian suhteen katkera.

Kuva: Caroline / Flickr (CC BY 2.0)

Kommentit (10)
  1. Tuttuja pohdintoja. Itse en ole juuri aiemmin ajatellutkaan että haluaisin lapsen, mutta kun ”se maaginen raja” alkaa hiljalleen tulla vastaan, niin aihe alkaa näköjään ahdistamaan. En oikeastaan edes tiedä miksi, koska edelleenkään en ole varma että haluaisinko edes. 

    1. Minulla on parikin ystävää, jotka ovat samassa jamassa kuin sinä. He eivät ole koskaan varsinaisesti olleet asiasta varmoja suuntaan tai toiseen, mutta nyt biologian asettamat aikarajat alkavat pakottaa tekemään vähitellen lopullisia päätöksiä asiassa, jonka suhteen on kaikkea muuta kuin varma. Tässä suhteessa koen ehkä kuitenkin olevani onnekas, kun tiedän, mitä elämältä haluaisin, ja koen suurta empatiaa teitä epävarmemmalla pohjalla näiden samojen kysymysten kanssa painivia kohtaan. 

      1. Ehkä se ahdistavin on just tuo että alkaa olla pakko päättää vaikka ei yhtään tiedä. Mutta vaikeita asioita missä vaan tilanteessa. Oon joskus miettiny että vois olla helpompaa olla vaikka lestadiolainen, eipä tarttis miettiä että haluaako ja milloin haluaa. Ei olis parisuhteenkaan etsiminen niin hankalaa, kun olis vaan menny naimisiin sen ekan poikaystävän kanssa. Mutta niin, ehkä se ei sitte kuitenkaan muuten olis mun juttu… 🙂

        1. Niin, taitaa siihen lestadiolaiseen parisuhde- ja perhemalliin sitten liittyä aika monia muita ongelmia ja haasteita, jos nyt ei samaan tapaan puolison ja lasten hankinnan suhteen joudu tai saa päätöksiä tehdä.

          1. Ehkä vähän mauton vitsi, mutta pidän joskus sellaisista 😀

            1. You and me both, sister. 😀

        2. Mä kävin tuota samaa keskustelua itseni kanssa muutama vuosi sitten, juurikin siinä kolmenkympin kynnyksellä. Ahdisti kun ei ollut varma siitä mitä haluaa. Lopulta päätin, että en ota asiasta stressiä, etenkin kun tiesin etten missään tapauksessa yksin niitä lapsia haluaisi. Eli jos sopivaa miestä ei vastaan tulisi niin sillä olisi sitten varmasti joku tarkoitus.

          Nyt tosin olen löytänyt asialle varmuuden, eli tiedän etten halua lapsia vaikka sopiva mies löytyisikin. Se sopivan, myös vapaaehtoisesti lapsettoman, miehen löytäminen onkin sitten ihan oma murheenkryyninsä…

          1. Musta tuntuu, että tää on se lopputulos – tulkoon, jos on tullakseen – mihin parikin kaveriani on myös päätynyt. Hienoa kuulla, että sä olet löytänyt itsellesi sopivan lopputuloksen ja toivotaan, että mukava vela-mieskin vielä rinnalle löytyisi kulkemaan. 

  2. Oikein hyvä kirjoitus!! Itse tunnen monen monta sinkkua jotka eivät haluaisi olla sinkkuja. Mutta mitä tehdä… en tiedä… Vaikka he kuinka yrittäisivät etsiä ja haluta ja kaivata parisuhdetta, se vaan jostain syystä ei tule… Sinulle toivon kaikkea hyvää ja sitä mitä toivot 🙂

    1. Kiitos Marjah! Monenlaistahan sitä on vuosien varrella yritetty ja yritetään edelleenkin, enkä suinkaan ole toivosta vielä luopunut, vaikka välillä ankealta tuntuukin. Pitäis muuten jossain vaiheessa kirjoittaa myös niistä erilaisista yrittämisen tavoista.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *