Elämää ilman

Kun olin yläasteella, ajattelin, että haluan ensimmäisen lapseni viimeistään 25-vuotiaana. Olin aina tiennyt, että haluan lapsia ja koulussa oppinut, että biologisesti lapsen ja äidin kannalta turvallisin ikä lapsenhankinnalle on siihen mennessä, kun ensimmäinen neljännesvuosisata elämää tulee täyteen. Ajattelin, että tämä olisi helppoa, että voisin tehdä tämän kaltaisia suunnitelmia elämässäni. Että reilun kymmenen vuoden sisään minulla tottakai olisi rakastava parisuhde, jossa lasten hankinta olisi luonnollista ja suunniteltua. Siinä iässä en vielä ymmärtänyt, etteivät asiat elämässä aina tapahtu vain siksi, että niitä haluan ja olen ne tietyllä tapaa suunnitellut.

Hei, olen Ärrä, melkein 30 ja neitsyt termin yleisimmissä merkityksissä.

• Minä en ole koskaan seurustellut.
• Minä en ole koskaan harrastanut seksiä toisen ihmisen kanssa.
• Minä en ole koskaan ollut ihastunut rakastunut toiseen ihmiseen, niin, että tunteisiini olisi vastattu (ainakan samanaikaisesti).
• Minä olen elänyt yli puolet elämästäni kaivaten näitä kaikkia yllämainittuja asioita.

Yläasteikäisenä ei ole mitenkään erityistä tai omituista, jos ei ole koskaan seurustellut tai harrastanut seksiä. Vaikka asiasta ei varsinaisesti puhuisi erityisen paljon, on kuitenkin enemmän tai vähemmän tiedossa, että kaikilla ei ole vielä kokemusta näistä asioista. Aikuistumisen myötä tilanne kuitekin muuttuu. Parikymppisenä jo suurimmalla osalla ihmisistä alkaa olla jonkinlaisia kokemuksia ihmissuhteista ja seksistä ja, kun lähestytään kolmeakymmentä, hyvin harva tulee edes ajatelleeksi, että joukossa olisi joku, jolla ei olisikaan kokemusta seurustelusta tai seksistä (jos ei ole aromantinen ja/tai aseksuaali). Ja kun yleinen oletus on, että jokaisella on kokemusta, on kynnys sanoa ”hei, mulla muuten ei ole” erittäin korkea.

Viimeiset kymmen vuotta olen ollut enimmäkseen hiljaa siitä tosiasiasta, ettei minulla kokemusta ihmissuhteista tai seksistä. Erityisesti siitä, etten ole koskaan harrastanut seksiä toisen ihmisen kanssa. Se on ollut salaisuus, jota olen pelännyt jakaa kenellekään ja jota olen hävennyt. Mutta minä vihaan salaisuuksia ja häpeää. Ne tekevät elämästä raskaan. Ja siksi olen aloittanut hiljaisuuden muurin murtamisen. Olen puhunut asiasta muutamille ihmisille, joihin olen luottanut, joiden olen uskonut reagoivan asiaan sen vaatimalla herkkyydellä. Näiden keskustelujen rohkaisemana haluan jatkaa hiljaisuuden kulttuurin purkua.

Tämä blogi kertoo elämästä ilman monia asioita, kuten parisuhdetta, rakkautta ja seksiä.  Tämä blogi ei (toivottavasti) ole katkera. Tämä on kannanotto hilaisuuden kulttuuria ja tabuja vastaan maailmassa, jossa kokemattomuus on pahe.